Elämme kirkkovuodessa pääsiäisaikaa, joka päättyy helluntaina. Päivän evankeliumi, joka on Jeesuksen jäähyväispuheesta, sitoo pääsiäisen ja helluntain kiinteästi toisiinsa. Jeesus puhuu poismenostaan taivaallisen Isänsä luo ja sanoo, että tämä on hyödyksi opetuslapsille, koska Puolustaja, Totuuden Henki ei voi muutoin tulla heidän luokseen. Samalla Jeesus kertoo, mitä Totuuden Henki tekee, miten hän toimii keskuudessamme. Totuuden Henki, Pyhä Henki, paljastaa meille kolme asiaa.
Ensinnäkin Pyhä Henki paljastaa, mitä on synti. Jeesus sanoo, että synti on siinä, että ihmiset eivät usko häneen. Pyhä Henki siis paljastaa, että synti on epäuskoa.
Usko, epäuskon vastakohta, ei ole vain totena pitämistä vaan ennen muuta sydämen luottamusta Jumalaan, kuten katekismus opettaa. Vastaavasti synti, epäusko ei ole sama asia kuin epäily. Epäusko on sydämen luopumista Jumalasta. Epäily voi olla epäuskon liittolainen, mutta epäilyllä ei välttämättä ole mitään tekemistä epäuskon kanssa, sillä terveeseen uskoon kuuluu terve epäily.
Ensimmäiset ihmiset, Aadam ja Eeva, luottivat Jumalaan ilman mitään ehtoja ja rakastivat häntä vilpittömästi. Se miksi he kaikesta huolimatta lankesivat syntiin, jää viime kädessä salaisuudeksi, jota järkemme ei tavoita. Voimme silti pohtia sitä, mikä sai ensimmäiset ihmiset syömään kielletyn puun hedelmiä.
Oliko syynä pelkkä uteliaisuus, tai ehkä tiedon halu, kun kielletyn puun nimi oli “hyvän ja pahan tiedon puu”? Näinhän syntiinlankeemuskertomus halutaan nykyään usein ymmärtää. Lankeemuksen syy oli kuitenkin nimenomaan epäluottamus Jumalaa kohtaan ja halu olla Hänen kaltaisensa. Käärme eli saatana uskotteli Aadamille ja Eevalle, että kielletyn puun hedelmä avaa heidän silmänsä, ja heistä tulee Jumalan vertaisia. (1. Moos. 3:5) Näin ei tietenkään tapahtunut, kun Aadam ja Eeva taipuvat kiusaajan houkutuksiin. Sen sijaan he joutuivat eroon Jumalasta.
Jumala olisi epäilemättä antanut Aadamin ja Eevan syödä aikanaan myös hyvän ja pahan tiedon puusta, jos he olisivat kestäneet kiusauksen. Aadam ja Eeva uskoivat kuitenkin saatanaa, kun tämä asetti Jumalan hyvyyden kyseenalaiseksi ja väitti, että Jumala haluaa salata heiltä jotain olennaista. Syntiinlankeemus ei tapahtunut silloin, kun ihminen söi “tiedonpuun” hedelmiä, vaan jo silloin, kun hän alkoi katsella niitä “sillä silmällä”. Lankeemus tapahtui ensin sydämessä; rikkomus, väärä teko oli seurausta sydämen luopumuksesta.
Meidän kohdallamme synti on oikeastaan vielä enemmän “sydämen asia” kuin ensimmäisten ihmisten kohdalla, koska syntiinlankeemuksen jälkeen synnin valta otti ihmiskunnan hallintaansa. Ensimmäiset ihmiset lankesivat, vaikka he olivat “täynnä Jumalaa”, kuten Luther sanoo. Meidän tilanteemme on paljon yksinkertaisempi: me teemme syntiä siksi, että olemme pahoja. Synti asuu meissä.
Meissä asuva synti, perussynti eli perisynti on ensimmäisen käskyn rikkomista. Ensimmäinen käsky vaatii meitä pitämään Jumalan Jumalana, rakastamaan häntä ja hylkäämään kaikki muut jumalat, mutta me pidämme itseämme omana epäjumalanamme. Synnillä on viime kädessä vain yksi “nimi”: Jumalan vastustaminen.
Kun Pyhä Henki paljastaa meille synnin, Hän muistuttaa meitä nimeltä mainituista synneistämme, mutta Hänen tähtäyspisteensä on syvemmällä, perisyntisyydessämme. Meidän on usein ylivoimaisen vaikea tunnustaa syntimme ja syyllisyytemme jossain tietyssä asiassa. Kuinka vaikeaa onkaan tunnustaa: “Olen ollut ahne ja varastanut tavalla tai toisella”, “olen kohdellut kaltoin lähimmäistäni”, “olen puhunut pahaa lähimmäisestäni”, “olen himoinnut” ja niin edelleen. Mutta vielä paljon vaikeampaa meidän on kohdata perinpohjainen pahuutemme ja tunnustaa, että meistä itsestämme ei löydy mitään hyvää: ei jumalanpelkoa, ei uskoa, ei rakkautta vaan pelkästään syntiä.
Yleisluontoiset toteamukset “maailman pahuudesta” ja “ihmisten puutteellisuudesta” menettävät Pyhän Hengen puhuttelussa merkityksensä. Kun joudumme kasvokkain pyhän Jumalan kanssa, meitä ei vähääkään kiinnosta maailman pahuus tai toisten ihmisten synnit. Ainoa merkityksellinen asia on se, että juuri me olemme syntisiä ja syyllisiä. Kaikki ulkopuolinen unohtuu, emmekä voi muuta kuin tunnustaa: “Minä olen tehnyt syntiä ja teen sitä mielelläni, koska synti asuu minussa.”
Niinpä me joudumme epätoivoon, koska ymmärrämme, että olemme Jumalan tuomion alaisia, emme voi tehdä mitään pelastumisemme eteen ja osamme on varmasti kadotus.
Toiseksi Pyhä Henki paljastaa, mitä on vanhurskaus. Pyhän Hengen varsinaista työtä on juuri vanhurskauden paljastaminen. Mutta Pyhä Henki voi tehdä varsinaista työtään vasta sen jälkeen, kun Hän on ensin tehnyt ikään kuin vierasta työtä paljastamalla synnin.
Jeesus sanoi opetuslapsille ennen kuolemaansa, että “vanhurskaus tulee julki siinä, että hän menee Isän luo”. Oleellista oli, miten Jeesuksen poismeno tapahtui. Jeesukseen ristinkuolemassa ja sitä seuranneessa ylösnousemuksessa vanhurskaus tuli julki ihmeellisellä tavalla.
Vanhurskaus on sana, jota on vaikea kääntää suomen kielelle. Ihmisen vanhurskaudessa on kysymys siitä, että ihminen on Jumalalle kelvollinen. Jumalan vanhurskaus puolestaan tarkoittaa sitä, että Jumala tulee ihmisen avuksi. Jumalan vanhurskaus on Jumalan vihan vastakohta. Jumalan viha heijastaa hänen pyhyyttään ja kohdistuu syntiin. Jumalan vanhurskaus on Jumalan pelastavaa toimintaa ja ilmaisee, miten Jumala suhtautuu syntiseen ihmiseen.
Vanhurskauden ohella puhutaan myös vanhurskauttamisesta, johon kuuluu kaksi kohtaa. Ensimmäinen niistä on yleinen vanhurskauttaminen, joka tapahtui kun Jeesus kuoli ristillä. Jeesus sovitti sijaiskuolemallaan täydellisesti kaikkien ihmisten kaikki synnit, minkä takia koko ihmiskunta ja jokainen ihminen on Jumalan silmissä vanhurskas, hänelle kelvollinen.
Jumalan puolelta on siis kaikki selvää, kun Jeesus on tehnyt kaiken mahdollisen puolestamme. Mutta me voimme epäuskossa torjua Jeesuksen meille hankkiman vanhurskauden. Kun haluamme kelvata Jumalalle ilman Jeesusta, me mitätöimme ainoan todellisen vanhurskauden ja tuomitsemme itse itsemme. Kun sen sijaan turvaudumme uskossa Jeesukseen, me pääsemme taivaaseen. Tästä on kysymys vanhurskauttamisen toisessa kohdassa, uskon vanhurskaudessa.
Me emme luonnostamme usko ja turvaudu Jeesukseen. Usko syntyy vain Pyhän Hengen valmistavan, vieraan työn ja Hänen varsinaisen työnsä tuloksena. Usko syntyy, kun Pyhä Henki kirkastaa omasta vanhurskaudesta riisutulle suurimman ilosanoman: Jeesuksen vanhurskaus luetaan syntisen hyväksi.
Itse emme saa uskoa aikaan. Meiltä kyllä vaaditaan uskoa, ja koemme tämän kipeästi ja tuskallisesti, kun Pyhä Henki tekee valmistavaa työtään. Mutta uskomisenkin vaatimuksen Jeesus on täyttänyt puolestamme aivan samalla tavoin kuin kaikki muut vaatimukset! Kaikki on lahjaa!
Uskon synnyttää vain todellinen evankeliumi, jossa ei ole mitään ehtoja ja jossa kohtaamme Kristuksen sellaisena kuin Hän on: itsensä meidän edestämme uhranneena ja aivan kaiken meidän puolestamme tehneenä. Jaksamme kuunnella näennäistä, ehdollistettua evankeliumia, joka jättää meidät itsemme varaan, niin kauan kun meillä on väärä kuva itsestämme. Mutta kun kohtaamme perimmäisen syntisyytemme, ja omat voimamme loppuvat, emme kaipaa mitään niin paljon kuin todellista evankeliumia.
Ja juuri sitä Pyhä Henki meille julistaa. Pyhä Henki, Toinen Puolustajamme vakuuttaa, että Ensimmäinen Puolustajamme on mennyt Isän luo, ja hänen vanhurskautensa takia mekin kelpaamme Jumalalle!
Kolmanneksi Pyhä Henki paljastaa, mitä on tuomio. Jonkun mielestä on ehkä outoa, että Jeesus puhuu tuomiosta vielä sen jälkeen, kun hän on puhunut vanhurskaudesta. Samoin voi tuntua oudolta, että jumalanpalveluksessa lauletaan heti synninpäästön jälkeen “Herra armahda”. Mutta juuri näin täytyy olla, jotta armo säilyisi aina armona.
Jeesus sanoo tuomion olevan siinä, että “tämän maailman ruhtinas on tuomittu”. Saatana on jo tuomittu, koska hän ei halua katua eikä ajattele tarvitsevansa armoa. Mekin tuomitsemme itsemme, jos kadotamme armon ja pidämme itsestäänselvyytenä sitä, että pääsemme taivaaseen.
“Armo, joka hävittää pyhän pelon, ei ole armoa.” (Niilo Tuomenoksa). Niinpä joudumme päivittäin ja hetkittäin rukoilemaan ja usein jopa “syvyydestä huutamaan” armoa ja anteeksiantamusta. Kristuksen seuraaminen on “syvenevää synnin ja armontuntoa” ja yksin Hänen varaansa jäämistä.
Meidät julistetaan vanhurskaiksi nyt ja kerran tuomiolla vain Kristuksen tähden. Jos pääsemme kerran Jumalan armosta taivaaseen, meitä ihmetyttää siellä moni asia. Suurin ihmettelyn aihe on se, että me itse olemme siellä. Taivaassa Pyhä Henki ei enää muistuta meitä synnistä ja tuomiosta, ne ovat jääneet taakse, mutta Jumalan armo on ihmettelyn ja kiitoksen aihe aina ja ikuisesti.