Evankeliumi näyttää puhuvan murheen täyttämälle joukolle. Ja murheen luonnetta näyttää sävyttävän näköalattomuus. Opetuslapset eivät näe murheensa ylitse. Ikään kuin: Tällä tiellä ei ole tulevaisuutta.
Näköalaton murhe tekee elämästä raskaan. Se vie ilon, mieli jää ikään kuin omaan eristyneisyyteensä.
Jeesus kertoo opetuslapsilleen, että hän on menossa takaisin lähettäjänsä luokse. Murheeseen ei kuitenkaan ole syytä, koska tilanne oikeastaan paranee.
Hänen menonsa on hyödyksi. Se on hyödyksi hänen seuraajilleen, siis myös meille, Kristuksen kirkolle. Näin Jeesus voi lähettää Auttajan, joka on tässä käännetty ’Puolustajan’ ja hieman myöhemmin ’Totuuden Hengen’. Siis Helluntain Hengestä ja kirkon ajasta puhutaan. Tämä on meille hyödyksi.
Tässä Auttajassa Jeesus itse on mukana ja läsnä ja tekee työtään kansansa keskellä ja ihmissydämissä.
Kysymys Jeesuksen läsnäolosta oli polttava niillä seuduilla ja seurakunnissa, joissa evankeliumin kirjoittaja Johannes toimi.
Niillä seuduilla tiedettiin Jeesuksesta tai oltiin kuultu hänestä, hänen teoistaan ja opetuksistaan. Mutta vastaan tuli myös asenteita ja väitteitä, jotka hämmensivät. Seurakunta törmäsi siihen, että ns. maailma oli sitä mieltä, että koska Jeesus oli kuollut, se osoitti, että hän olikin syntinen. Hänen opetuksensa oli väärää ja harhaista, hän ei ollutkaan vanhurskas, oikeamielinen, ja hän sai ansaitsemansa tuomion. Ns. maailma – jota evankeliumissa edustivat fariseukset ja kirjanoppineet – käytti samoja termejä, joita seurakunta käytti, mutta niille annettiin toinen sisältö.
Johannes tarttuu näihin paineisiin ja rohkaisee seurakuntia tarkentamalla, mistä on kyse. Hän nostaa esiin seurakunnassa eläneen muiston Jeesuksesta. Sen mukaan Jeesus sanoo: ”…teille on hyödyksi, että minä menen pois… Minä lähetän teille Auttajan, joka paljastaa, että maailma on väärässä…”
Siis Auttaja, Puolustaja, tai hänessä läsnä oleva Kristus ohjaa meitä ymmärtämään jotain, näkemään jotain. Auttaja paljastaa, että ”maailma” onkin väärässä. Hän paljastaa, mitä synti on, mitä on vanhurskaus ja mitä tuomio, nämä paljon käytetyt termit.
Jeesuksen sanoin synti on siinä että ihmiset eivät usko Jeesukseen. Vanhurskaus näkyy siinä että Jeesus palaa lähettäjänsä luokse, siis siinä että hän on ylösnoussut. Tuomio näkyy, ei siinä että Jeesus kuoli, vaan siinä että Jeesuksen kuolemassa ja ylösnousemuksessa maailman ruhtinas on tuomittu. Näillä eväillä, Jeesuksen sanoilla, Johannes rohkaisee murheeseen uponneita.
On epäilemättä paljon asioita tai syitä, jotka voivat heittää mielen murheeseen, jopa synkkään murheeseen, jonka yli ei näkökyky yllä. Silloin mielen voi vallata hätä ja huoli. Kuinka pääsen pois tästä mielen vankilasta?
Tuo synnin käsite on meidän aikanamme muuttunut vaikeaksi. Tekeeköhän ns. maailma työtään meissäkin? Mutta sen kuvaama todellisuus ei varmaan ole kadonnut mihinkään.
Jeesuksen määritelmä – jonka mukaan ”synti on siinä, että ihmiset eivät usko minua” – menee luultavasti melko syvälle ja jopa ihmisen kivun lähtökohtiin. Synti on siinä, että sydämeni ei huudakaan apua Jumalalta. Sydämeni ei näe auttavaa Kristusta eikä odota apua häneltä. Sen sijaan ihmismieli etsii muita keinoja selvitäkseen elämässä ja oman sisimpänsä kanssa.
Kun synti koskettaa sisintä tällä tavoin, eikö silloin jouduta toteamaan, että tämä todellisuus ja uhka asuu myös minussa, meissä itsessämme?
Joka tapauksessa ihminen kaipaa jotakin ja aina turvautuu johonkin; tunsipa ihminen kirkkoa tai oli tuntematta, hän joka tapauksessa kaipaa ja yrittää tarttua johonkin. Ihminen etsii sisimpäänsä rauhaa ja lepoa; ihminen etsii Luojaansa, jonka kuva hän on.
Synnin – siis hukassa olemisen – ilmentymiä ovat ehkä juuri sellaiset asiat kuin synkkään murheeseen joutuminen, oman mielen vankilaan jääminen, mielen eristyneisyys, ilottomuus, sisäinen tyhjyys.
Kirkon työntekijätkin saavat kippuroida näiden kipujen kanssa kuten muutkin. Murheen synkkyys, mielen eristyneisyys on aina raskasta. Se voi olla myös tuhoavaa. Kuinka kauan jaksaa?
Mutta kristillisen kirkon aarteisiin kuuluu, että on olemassa apu. Se on jo keskellämme, meidän kanssamme ja meissä.
Ei meiltä murhetta välttämättä pois oteta, mutta sen synkkyys murtuu ja murhe saa uuden luonteen. Itse asiassa me saamme jäädä murheeseemme, antaa periksi siinä ja olla voimattomia ja kohdata sen mitä meissä on, sen mitä siihen – murheeseen – liittyy.
Tämä voi olla myös sitä ahtaalle joutumista, riisutuksi tulemista, paljaaksi tekemistä, jolla salattu Auttaja hiljaa ja huomaamatta taluttaa meitä Jeesuksen läheisyyteen tai avaa meitä hänen läheisyydelleen, häntä kyselemään ja odottamaan.
Näin murhe näyttäytyykin Jumalan mielen mukaiseksi murheeksi, jossa eristyneisyys alkaa murtua. Ja silloin ilokin voi läikähtää sydämessä. Silloin ihminen jo maistaa, kuinka Jumala on hyvä.
Tämä tie on täällä, koska meillä on Toinen Auttaja. Sitä varten meillä on kirkko. Sitä varten on seurakunta. Se on hyödyksi meille.
Jumalan kansa – myös täällä Kokkolassa – kohtaa kaikki elämän kivut. Mutta se on vain puolitotuus elämästä. Meillä on myös Kristus, Jumalan rakkaus, joka avartaa mielen ja herättää ilon yhä uudestaan.
Olennaista murheen matkoilla lienee se että emme pakene. Jäämme siihen, suostumme, kuuntelemme, katselemme mitä itsessä tapahtuu. Juuri siellä, sisimmässämme, rakastava Jeesus kohtaa meidät ja ottaa meidät hellästi vastaan. Ja kutsuu meidät jälleen yhdessä vaeltamaan.