Viime sunnuntaina puhuttiin Jumalan kansan koti-ikävästä, nyt samaan aiheeseen tuodaan uusi näkökulma: koti-ikävä taivaaseen ei perustu pelkästään Raamatun sanan sisältämään lupaukseen ja kuviin taivaasta, joka on vielä saavuttamaton. Se edessäpäin oleva taivaan todellisuus liittyy lupaukseen Kristuksen paluusta kunniassaan ja aivan uudesta luomisesta. Mutta taivaan kansalaiseksi voi tulla jo nyt, täällä maan päällä eläessään. Oikeammin onkin niin, että vain tulemalla taivaan kansalaiseksi tässä elämässä voi kerran nähdä sen taivaan, josta Raamatussa kerrotaan tulevana täydellisyytenä.
Taivaan kansalaisuus tässä ajallisessa elämässä on aina pakolaisen elämää, sillä taivas ei toteudu maan päällä. Sitä ovat toki yrittäneet rakentaa ihmiskunnan historian aikana monet yksilöt, johtajat, yhteisöt tai aatesuunnat. Aina yritykset ovat kaatuneet ja tulevat kaatumaan tavalla tai toisella samaan syyhyn: syntiseen ihmiseen ja synnin seurauksiin. Kantapään kautta on saatu oppia, ettei syntiinlankeemuksen hetkellä ihmiselle valheellisesti esitetty väite pidä paikkaansa: ”Teistä tulee Jumalan kaltaisia”. Näinhän käärme väitti Adamille ja Eevalle. Tämän väitteen varassa on meidän luonnollinen – ja väärä – taivastoivomme.
Kaikki ihmiset ovat Jumalan luomia, mutta kaikki eivät ole silti Jumalan lapsia, taivaan kansalaisia. Se on asia, jota monen on vaikea hyväksyä. Siksi esitetään mielellään väitteitä tyyliin: ”kaikki pääsevät taivaaseen”. Jeesuksen rukous kertoo kuitenkin toista. Hän rukoilee niiden puolesta, jotka oli Hänelle annettu maailmasta. Toisinpäin asia kyllä koskee kaikkia: Jeesus Kristus on annettu kaikkia varten. ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän”. Molemmat näkökulmat ovat samasta lähteestä, Jeesuksen suusta, eivätkä ne olekaan ristiriidassa keskenään, sillä jälkimmäinen, pienoisevankeliumi, sisältää myös rajaavan määritelmän: ”joka häneen uskoo”.
Rukouksessaan Jeesus esittää joukon Jumalan lasten tuntomerkkejä. Jeesus on ilmoittanut heille Taivaallisen Isän nimen. Se ei tietenkään tarkoita, että taivaan kansalaisuus olisi kiinni jostakin salatun nimen ulkonaisesta tietämisestä. Vähän tähän tapaan amerikkalainen Charles Russel, Jehovan todistajien perustaja levitti sanomaansa. Kaiken lisäksi VT:n sisältämän Jumalan kirjoitetun nimen ääntäminen siinä muodossa perustuu erehdykseen ja tietämättömyyteen. Se nimi, jota juutalaiset pitivät ja pitävät liian pyhänä lausua merkitsee suomennettuna ”Hän on” tai ”Minä olen”. Jeesus antoi merkityksen kaikelle sille, mitä Jumala meille on. Hän jopa hämmästytti ja sai juutalaiset monta kertaa loukkaantumaan puhumalla itsestään aloittaen sanoilla ’minä olen’. Kuulijat kyllä tunnistivat, että silloin käytettiin Jumalan salattua nimeä. Ilman Jeesuksen välittämää ilmoitusta Jumala jäisi monella tapaa salatummaksi. Siksi on oikein sanoa, että Isä Jumala voidaan tulla tuntemaan vain Pojan kautta. Syvimmiltään se on Isän tahto. Kolme viikkoa sitten saimme suorastaan juhlallisesti viettää vuorokauden Raamatun Punainen lanka –tapahtumassa, jossa Jeesuksen Kristuksen merkitys Jumalan ilmoituksen, Raamatun, keskeisenä avaimena tuli kirkkaasti esiin. Jos me emme tunne Isää ristillä kuolevassa ja pääsiäisaamuna haudasta nousevassa Kristuksessa, silloin emme ole ollenkaan Jumalan lapsia. Silloin kuulumme siihen joukkoon, josta Jeesus jatkoi rukoustaan: ”Maailman puolesta minä en rukoile”.
Jeesukseen uskominen on Hänen sanansa uskomista eikä siitä puutu myöskään tietämistä. ”He ovat ottaneet omakseen sinun sanasi ja tietävät nyt…” Jeesuksen sana on yhtä kuin Jumalan sana. Jeesus käyttää tämän päivän evankeliumissa sanan vastaanottamisesta ilmausta, jonka koko merkitys kuuluu: ”ovat varjelleet ja tarkoin noudattaneet”. Raamatun käännöksestämme on myös jätetty pois yksi vahventava sana, todella: ”nyt he todella tietävät, että minä olen tullut sinun luotasi, ja uskovat, että sinä olet minut lähettänyt.” Oikean tietämisen perusta on usko oikeisiin asioihin. On nimittäin niin, että kaiken tietomme perustana on syvimmiltään aina jonkinlainen uskonvarainen nojautuminen todellisuuskäsityksemme lähtökohtiin.
Opetuslasten tuntomerkit eivät silti pysähdy vielä uskomiseen ja tietämiseen, vaan Jeesus sanoo myös: ”minun kirkkauteni on tullut julki heissä”. Usko Kristukseen ja tieto Hänestä ei ole tarkoitettu kätkettäväksi ja salassa hellittäväksi, vaan sen on tarkoitus tulla näkyviin kristityn ihmisen elämässä.
Viimeistään siinä vaiheessa selkiytyy myös se tosiasia, että taivasta ei todellakaan ole maan päällä, ja että maailma edelleen vihaa sitä, mikä on tullut taivaasta. Tämä maailma on ulkonaisesti, luontona, Jumalan luoma, vaikka sekin kärsii syntiinlankeemuksen seurauksista. Luontoa me saamme rakastaa Luojan tähden. Samoin meidän tulee rakastaa Jumalan luomaa ihmistä, mutta ihmisen itse rakentamaa maailmanjärjestystä me emme saa rakastaa, sillä siihen ei todellakaan ole sisällytetty tilaa Jumalalle. Mitä enemmän mukaudumme tähän maailmaan, sitä vähemmän olemme valona ja suolana maailmassa. Mitä enemmän eroamme maailmasta – merkityksessä, että olemme erilaiset – sitä enemmän iloinen erilaisuus vetää maailman menoon ja syntielämään kyllästyneitä ihmisiä puoleensa. Ei meidän tule eristäytyä (fariseus) ihmisistä, sillä silloin meillä ei ole kenelle julistaa. Kilvoittelemme ollaksemme lähellä Jumalaa, sillä muutoin meillä ei ole, mitä julistaa. Kristittyjen ohjelma: maailma pieneksi, Kristus suureksi.
Elleivät kristityt ja kirkko täytä vaikutuksellaan maailmaa, maailma täyttää vaikutuksellaan kristityt ja kirkon. Ilmestyskirjan mukaan lopunajan kirkon suuri ongelma ja luopumus on juuri tässä. Pelottaa katsella ja kuunnella sitä keskustelua ja kehitystä, jota meidän aikanamme käydään myös omassa kirkossamme. Totta kai on oikein, että kristittyinä ollaan herkkiä seuraamaan ja kuuntelemaan maailman hätää. Sen sijaan se, mitä maailma vaatii hädässään kristityiltä ja kirkolta, ei yleensä ole oikea apu hätään. Meidän tulisi rohkeasti tarjota sellaista apua, joka perustuu Jumalan sanan arvopohjalle, vaikkapa kymmenen käskyn perustalle. Kymmenestä käskystä ensimmäiset puhuvat ihmisen ja Jumalan välisestä suhteesta. Siksi missään auttamisessa ei saisi unohtaa tärkeintä: että ihmiset saisivat tulla tuntemaan varsinaisen päämääränsä ja tarkoituksensa: Tulla Kristuksen lunastamina ja sovittamina Jumalan lapsiksi ja taivaan kansalaisiksi. Liian usein tätä puolta hävetään ja selitetään, että maailman hätä tarvitsee nyt jotain konkreettisempaa lievitystä. On vain niin, että ilman uskoa Jumalaan, myöskään muu kymmenen käskyn tai Raamatun laajemmalle pohjalle rakentuva elämä ei enää miellytä ihmistä. Maailmalle kelpaa se, mikä on itse keksittyä, mutta Jumalan antama elämänmalli hiertää loppuun asti.
Kun Jeesus rukoili jäähyväisrukoustaan, hän oli valmistamassa opetuslapsiaan siihen vaiheeseen, jossa mekin edelleen olemme. Tie taivaaseen on raivattu, Jeesus on siellä odottamassa, mutta tulijoiden kutsuminen on kesken. Se on meidän tehtävämme. Kristittyjen elämäntodistusta on kutsuttu ’viidenneksi evankeliumiksi’. Kuinka selvän ja helppolukuisen me siitä teemme nyky-Suomessa? Evankeliumi on Jumalan antama viesti. Sen saamme mekin muistaa muodostaessamme tuon viidennen evankeliumin. Emme ole omalla asiallamme, emmekä ole omassa varassamme. Tarvitsemme myös itse evankeliumin hoitoa elääksemme ja pysyäksemme taivaan kansalaisina. Meidän elämämme ja osallisuutemme taivaaseen on tälläkin hetkellä sen varassa, mikä tulee ulkopuolelta; siitä, että meidän syntimme on sovitettu ja annettu anteeksi Jeesuksen Kristuksen kärsiessä ja kuollessa ristillään. Tänään Hän kutsuu meitä aterialle syömään ja juomaan lupauksen taivaasta, iankaikkisesta elämästä. Hänen kirkkautensa voi tulla meissä julki vain, jos suostumme kulkemaan elämämme matkaa hänen seurassaan ja lähellään