4. sunn. pääs. Joh. 17:6-10 24.4.2005
Rakkaat kristityt Kymenlaaksosta ja Rengosta!
Paavali puhutteli kerran tessalonikalaisia sanomalla näin:
”Mehän tiedämme, te Jumalalle rakkaat veljet,
että Hän on teidät valinnut” (1. Ts 1:4)
Näillä samoilla sanoilla tahdon tänään tervehtiä teitä,
eivätkä nämä ole mitään ylisanoja:
”me tiedämme, Jumalalle rakkaat veljet ja sisaret,
että Jumala on teidät ja meidät valinnut”
Näin rohkeni Paavali sanoa ja niin rohkenen minäkin.
Kristittyinä meillä on täysi oikeus ajatella,
että me olemme Jumalan valittuja.
Mistä me sen tiedämme, että kuulumme Jumalan valittuihin?
No, evankeliumistahan me sen tiedämme!
Me tunnemme syvällä sisällämme,
että me olemme syntisiä, poispoikenneita ja erehtyneitä.
Sen me tunnetasolla koemme paljon selvemmin
kuin minkään valittuna olemisen.
Mutta evankeliumista me tiedämme,
että Jumala valitsee pelastukseen juuri syntisiä,
siis minun ja sinun kaltaisia ihmisiä.
Ei Hän valitse niitä,
jotka pärjäävät omillaan.
Ei hän valitse erinomaisia, kauniita ja rohkeita.
Jumalan valitut tietävät olevansa tuhon omia,
jos ei Kristus heitä armahda.
Mutta juuri sen hän tekee.
Kristus armahtaa syntisen.
Sellaisia kuin sinä ja minä.
Tästä on Jumalan valinnassa kysymys.
Siksi uskallaan kutsua sinua Jumalan valituksi.
Ja tästähän Jeesuskin puhui päivän evankeliumissa:
”Minä olen ilmoittanut sinun nimesi niille ihmisille,
jotka (sinä) valitsit maailmasta
ja annoit minulle”
Meidät on valittu ulos maailmasta tai pois maailmasta,
sitä tuo kreikan kielen sana tarkoittaa:
”poimia eroon”, ”valita itselleen”.
Meidät on poimittu maailman kaikkien ihmisten joukosta
ja annettu Kristukselle.
Me emme enää kuulu tälle maailmalle,
emme kenellekään ihmiselle emmekä edes itsellemme.
Me kuulumme Kristukselle.
Hän on meidät lunastanut,
omakseen ostanut,
laumaansa liittänyt.
Toisaalta me kristittyinä elämme tässä maailmassa lähes
samalla tavoin kuin kaikki muutkin ihmiset:
Käymme työssä, hoidamme lapset,
väsymme ja suutumme,
olemme joskus masentuneita ja ahdistuneita.
Mutta kaiken arjenkin keskellä me voimme tietää,
että me emme syvimmiltään kuulu tänne.
Meidän kotimme ja isänmaamme ei ole tässä.
Tämä ei ole meidän päämäärämme.
Tämä on vain väliasema.
Me olemme tulleet muualta ja olemme menossa muualle.
Me olemme muukalaisia maan päällä.
Joskus tämän tunteekin sydämessään.
Kaikessa tässä näkyvässä on jotain perin vierasta.
Toisaalta asiat ja ihmiset ovat tulleet tutuksi.
Osaan käyttää hyväkseni tämän maailman tuotteita.
Mutta silti tiedän olevani maailmaan heitetty,
orpo kulkija, ohikulkumatkalla.
Kristittyinä me uskallamme tämän myöntää.
Meidän ei tarvitse takertua kouristuksenomaisesti
tähän maailmaan, sen iloihin ja suruihin.
Meidän ei tarvitse roikkua tässä elämässä
ikäänkuin me olisimme pohjattoman kuilun partaalla.
Ei, me tiedämme olevamme kotimatkalla.
Me tiedämme, että meidän oikea olohuoneemme
on kuoleman verhon takana.
Sinne me kuulumme.
Siellä on Isä, siellä Vapahtaja,
siellä jo monet edeltä menneet rakkaat.
Kun me muistamme tämän ikuisen kodin,
me voimme elää tätä elämää hyräillen ja hyvillä mielin.
Tämä on matkantekoa,
usein raskasta ja kivikkoista.
Mutta silti matkaa kohti kotia, kohti parempaa.
Emmekä me ole yksin tällä matkalla.
Meidät orvot matkalaiset on annettu Kristuksen retkikuntaan.
Vapahtaja itse on meidän edellämme,
raivaamassa meille tietä.
Hän on meidän rinnallamme,
kantamassa yhdessä meidän taakkojamme,
nostamassa heikot hartiolleen ja sitomassa haavoja.
Ja tuo sama Kristus kulkee meidän perässämme,
ja korjaa sen, mikä meidän jäljiltämme on mennyt rikki.
Ihmeellinen Vapahtaja!
Ihmeellinen!
Hän jopa rukoilee meidän puolestamme.
Usein on Rengon ja Valkealan väliä singonnut esirukouspyyntöjä.
Milloin minkin laisia.
Jommasta kummasta päästä.
Ei meillä helppoa ole ollut kummassakaan osoitteessa.
Mutta miten upeaa on ollut tietää,
että joku rukoilee minun puolestani, meidän puolestamme,
seurakunnan puolesta, Jumalan valittujen puolesta.
Eikä vain joku veli tai sisar ole rukoillut,
vaan itse Kristuskin on rukoillut Isää meidän puolestamme.
Hän, joka ylimmäispapillisessa rukouksessaan
(johon tuo päivän evankeliumikin kuuluu) sanoo:
”Minä olen ilmoittanut heille sanasi,
ja he ovat saaneet osakseen maailman vihan,
koska eivät kuulu maailmaan,
niin kuin en minäkään kuulu.
En kuitenkaan pyydä,
että ottaisit heidät pois maailmasta,
vaan että varjelisit heidät pahalta.
He eivät kuulu maailmaan,
niin kuin en minäkään kuulu.
Pyhitä heidät totuudellasi.
Sinun sanasi on totuus” (Joh. 17:14-17)
Tähän tapaan Kristus tänäkin päivänä kantaa meitä rukouksissaan
Isän Jumalan edessä.
Ja Hänen rukouksensa Isä varmasti mielellään kuulee,
ja vastaa siihen, meidän hyväksemme.
Taas tuo ajatus, että me olemme vieraita ja muukalaisia maan päällä.
”te saatte itkeä ja valittaa, mutta maailma iloitsee”,
sanoo Jeesus.
”mutta minä näen teidät vielä uudelleen,
ja silloin teidän sydämenne täyttää ilo,
jota ei kukaan voi teiltä riistää” (Joh. 16:20,22)
Jumalan lapsen ilo on iloa edessä olevasta pelastuksesta.
Se on iloa suuresta perinnöstä,
joka odottaa meitä taivaassa.
Se on iloa siitä rauhasta ja autuudesta,
joka meille on varattuna.
Siksi Vapahtajastakin sanotaan Hepr. 12:2:
”Edessään olevan ilon tähden hän häpeästä välittämättä
kesti ristillä kärsimykset”
Edessä oleva ilo antaa toivon ja voiman tämän päivän kärsimysten
ja vaivojen kestämiseen.
**
Se, että me olemme Jumalan valittuja,
on valtava kiitoksen aihe.
Mutta ei vähimmässäkään määrin ole mikään ylpeilyn
tai omahyväisyyden aihe.
Me olemme armosta pelastettuja.
Jumalan käsittämättömän valinnan perusteella.
Paavali kirjoittaa,
että ”mikä maailmassa on hulluutta, sen Jumala valitsi,
saattaakseen viisaat häpeään.
Mikä maailmassa on heikkoa, sen Jumala valitsi
saattaakseen häpeään sen, mikä on voimakasta.
Mikä maailmassa on vähäpätöistä ja halveksittua,
mikä ei ole yhtään mitään,
sen Jumala valitsi tehdäkseen tyhjäksi sen,
mikä on jotakin.
Näin yksikään ihminen ei voi ylpeillä Jumalan edessä.
Jumalan vaikutusta on se,
mitä te Kristuksessa Jeesuksessa olette”,
sanoo Paavali.
Kaikki on armoa.
Kaikki.
Ilman sitä armoa et istuisi tänään täällä Valkealan kirkon penkissä.
Ilman armoa olisi elämäsi päättynyt jo päiviä sitten.
Ilman armoa sinä olisit syntiesi vallassa,
etkä koskaan vapautuisi niistä.
Mutta nyt on Kristus meidän keskellämme.
Hän kutsuu ja Hän armahtaa.
Syntisiä.
Ja Hän sanoo: ”Pyrkikää, veljet (ja sisaret) yhä innokkaammin
tekemään lujaksi kutsumuksenne ja valintanne.
Kun näin teette, te ette koskaan lankea
ja niin te saatte avatuista ovista vapaasti astua meidän
Herramme ja Vapahtajamme JKr:n
iankaikkiseen valtakuntaan” (2. Pt 1:10)
On siis mahdollista langeta,
vaikka olisikin kutsuttu ja valittu.
Vaarat vaanivat myös taivaan tien kulkijoita
– ja varsinkin heitä.
Saatana koettaa eksyttää, jos mahdollista,
myös valitut
Ja muuthan ovatkin jo valmiiksi eksyksissä.
Siksi Raamattu kehottaa teitä renkolaiset ja meitä
kymenlaaksolaisia:
”Kun siis te, rakkaat ystävät, olette ennalta selvillä
tästä kaikesta, niin olkaa varuillanne.
Älkää antako jumalattomien johdattaa itseänne harhaan,
niin että putoatte pois omalta varmalta pohjaltanne.
Kasvakaa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen
armossa ja tuntemisessa.
Hänelle kunnia nyt ja iankaikkisuuden päivään asti.
Amen. (2. Pt 3:17-18)