Tämä tässäolon tämmöinen maailma
Saarna Kankaanpään piispantarkastuksessa
Joka rakastaa, kärsii myötä
”Abraham otti polttouhripuut ja antoi ne Iisakin kannettavaksi.” Iisak sai kannettavakseen sen, minkä päälle hän olisi voinut kuolla. Hän kantoi sitä, mikä olisi hävittänyt hänet perin pohjin ja tehnyt tuhkaksi kaikki tulevaisuudenodotukset ja kaiken toivon.
Isakin nimi tarkoittaa ”hän nauraa”, mutta nyt nauru oli vaiennut. Hänen äitinsä oli innoissaan juhlinut poikansa syntymää (1 Moos. 21:6): ”Jumala on antanut minulle aiheen iloon ja nauruun, ja jokainen, joka tästä kuulee, iloitsee, iloitsee ja nauraa minun kanssani.” Niin nauroi mukana ja niin iloitsi ensimmäisenä Abrahamkin, joka antoi Iisakille hänen nauravaisen nimensä. Siinä hän teki työtä käskettyä, sillä Jumalan kerrottiin ilmoittaneen nimen jo aikaa ennen pojan syntymää (1 Moos. 17:19). Mutta nyt oli nauru kuolemassa. Niin Iisakin elämässä kuin hänen isänsäkin elämästä; äidistä ei tässä mitään puhuta.
Abraham, uskon isäksi mainittu, luottamuksen isä, oli saanut kolme suurta lupausta (1. Moos. 12:1–2). Lupaukset uudesta maasta ja siunauksesta olivat toteutuneet. Myös lupaus suuresta kansasta oli Isakin myötä saanut mahdollisuuden tulla todeksi. Mutta se oli hänestä kiinni. Ilman häntä tähän se jäisi – eikä muidenkaan lupausten täyttymisellä tai täyttymättä jättämisellä olisi sitten paljoa väliä. Mitä maasta ja mitä vauraudesta, jos se on kaikki tässä?
Noinkin, mutta Abrahamin mieltä riipoi paljon syvempi kipu kuin vain tulevaisuuden pimeneminen. Me kuulemme sen niissä sanoissa, joilla Abraham käsketään elämänsä kauheimpaan koettelemukseen: ”Ota mukaasi ainoa poikasi Iisak, jota rakastat.” Asiallisesti riittäisi sanoa vain ”ota mukaasi Iisak”, mutta jokainen vanhempi tietää, mitä sisältyy sanaan ’poikasi’ – varsinkin, jos sen sanoo itse: ’poikani’ tai ’tyttäreni’ tai ’lapseni’. Eikä tämä riitä, vaan Abrahamin on otettava mukaan ainoa poikansa, johon ainokaiseen tiivistyy kaikki se huolenpito ja suojelun halu, jota vanhempi lapselleen osoittaa. Ja jotta asia tulisi selvääkin selvemmäksi ja vieläkin alleviivatuksi, ainoan pojan sanotaan suoraan olevan se, ”jota rakastat”.
Iisak, jota hänen isänsä Abraham rakasti, sai kannettavakseen polttouhripuut, oman kuolemanuhkansa taakan. Abraham, joka rakasti poikaansa Isakia, otti kyllä mukaansa niin veitsen kuin tulenkin, mutta itseään häntä viilsi ja poltti hänen rakkaan poikansa Iisakin kohtalo. Rakkaus on sitä, että tuntee omassa ruumiissaan toisen kivun ja omassa sielussaan toisen ahdistuksen; Abraham ottaa kantaakseen Iisakin kuolemanuhkan taakan jo silloin, kun hänen ainoa poikansa, jota hän rakasti, ei siitä uhkasta vielä mitään tiedä. Joka rakastaa, suostuu myötäkärsimiseen ja hakeutuu siihen viivyttelemättä, suojautumatta ja väistelemättä.
”Olla ihminen, siitä on kyse”
Abraham ei kaikkiaankaan väistele eikä suojaudu. Kolme kertaa hän ilmoittautuu läsnäolevaksi ja vastaa joka kerta samoin sanoin. Ensiksi Jumalalle, sitten pojalleen ja lopulta enkelille. Tässä olen; tässä olen, poikani; tässä olen. Yhdelläkään kerralla kysymys ei ole siitä fyysisestä paikasta, missä vastaaja on: Abraham on aivan näkösällä, ihan siinä. ”Tässä olen” paikoittaa lausujansa toisella tavalla. Se tarkoittaa asettumista kuulolle, se merkitsee vuorovaikutukseen ilmoittautumista ja se tarkoittaa käytettävissä olemista. Niin kuin juutalaisen perintönsä hyvin tunteva ja hyvinkin tunnustava filosofi Emmanuel Levinas sanoi: ”[Joka sanoo] ’Tässä olen’ toisen edessä, ja siksi, että hän toisen edessä tunnistaa itselleen kuuluvan vastuun, hän on jo manifestoinut sen, mitä toisen kasvot ovat hänelle merkinneet.”
Ihmisten kesken ”tässä olen” siis merkitsee, että on tunnistanut ihmisestä ihmisen, kaltaisensa. Ja sen tunnustamista se myös merkitsee, että ennemminkin kuin tuo toinen on minua varten minä olen häntä varten. Samainen Levinas toteaa edelleen: ”Sanoa: ’Tässä olen.’ Tehdä jotain jonkun toisen hyväksi. Antaa. Olla ihminen, siitä on kyse.”
Sitä ”tässä olen” ihmisten kesken tarkoittaa. Ja Jumalan edessä se tarkoittaa, että tajuaa olevansa ja ilmoittaa olevansa – Jumalan edessä. Ellei sanoisi ”tässä olen” niin Jumalalle kuin ihmisille, voisiko ylipäätään ”rakastaa Herraa, Jumalaansa, koko sydämestään, sielustaan ja mielestään ja lähimmäistään niin kuin itseään”? Ellei ilmoittautuisi läsnäolevaksi, missä yhteydessä kehenkään voisikaan olla?
Olla tässä merkitsee kuitenkin myös silkkaa paikallaoloa. Se tarkoittaa, että on mukana tässä maailmassa, tässä maailmassa sellaisena kuin se on. Se merkitsee, ettei odotettavissa ole mitään etuoikeuksia. Ihmisellä ei ole mitään erivapauksia muuhun luomakuntaan nähden eikä kellään kristityllä muuhun ihmiskuntaan nähden. ”Kaikkea voi tapahtua kaikille” (Saarn. 9:2, vuoden 1938 käännös).
Elämä koettelee erotuksetta
Kun Abraham vastaa Jumalalle ”tässä olen”, hänet heitetään oikeudettomuuteen ja pudotetaan pohjattomuuteen. Ehkä hän silti luottaa Jumalaan oikeudenmukaisuuteen ja kannatteluun, koska hän kuitenkin kertoo palvelijoilleen tulevansa poikansa kanssa takaisin ja sanoo pojalleen, että Jumala antaa itse itselleen uhrikaritsan? Tai sitten hän vain selittelee ja pelkästään tottelee. Jospa Abrahamin Jumala onkin ennen muuta Kaikkivaltias yllättävine mielenmuutoksineenkin eikä se hyvyyden, siunauksen ja rakkauden johdonmukainen lähde, johon panna toivonsa silloinkin, kun toivoa ei ole?
Abrahamin tilanne kuvataan meille kuin Jumalan erikseen päättämänä harjoituksena: ”Jumala tahtoi koetella Abrahamia.” Vastaavaa erityispäätöstä meidän on omasta elämästämme turha hakea, mutta kyllä tämä elämä koettelee – meillä kun ei ole mitään erivapauksia ja kaikkea voi tapahtua kaikille. Kun me olemme elämässä paikalla ja kun me täytämme paikkamme ihmisten joukossa, aika ajoin myös meiltä vajoaa pohja, sammuvat valot, katoaa suunta ja pakenee mieli. Vaikkei ”Jumala tahdo koetella” juuri meitä erikseen, niin Jumalan meille antama elämä koettelee meitä erotuksetta ja vääjäämättä. Sitä enemmän se panee uskon ja toivon koetukselle, mitä enemmän me rakastamme; rakkaus kun on sitä, että tuntee omassa ruumiissaan toisen kivun ja omassa sielussaan toisen ahdistuksen.
Vanhan esikuvan ja uuden armon mysteeri
Tämä kärsimyksen sunnuntai (niin kuin viidettä paastonajan sunnuntaita nimitetään) on jo lähellä piinaviikkoa ja ristin pääsiäistä. Se viittaa – se ei voi olla viittaamatta – siihen eriskummalliseen vastaukseen, jonka Jumala antaa kaikille koetelluille, kivuliaille ja kärsiville. Tämä päivä ja tänä pyhänä luettava ahdistava kertomus osoittavat kohti sellaista lohdutusta, jossa ei ole mitään järkeä, mutta joka on rauhoittaakseen levottoman sydämen ja valaistakseen toivottaman mielen.
Kristityt ovat alusta alkaen tunnistaneet kertomuksessa Abrahamin uhrista jotakin perin tutunomaista. Olennaisissa kohdin se tuo mieleen Kristuksen kärsimyshistorian. Vanhin meille säilynyt pääsiäissaarna on vuodelta 166, ja siinä Sardeen piispa Meliton julistaa muun muassa näin: ”Sillä Herran salaisuus on vanha ja uusi – vanha mitä tulee esikuvaan, uusi mitä tulee armoon. Mutta jos katsahdat tätä esikuvaa, näet sen, että se oli tosi, siitä, mikä siitä lopulta tuli. Jos siis tahdot nähdä Herran salaisuuden, katsahda toki Aabelia, samoin murhattua, Iisakia, samoin sidottua.”
Meliton luettelee muitakin esikuvia; Iisakin kohdalla hän olisi voinut ottaa esille myös muuta kuin pelkän sitomisen. Kuten aivan aluksi sanoin, Iisak sai kannettavakseen sen, minkä päälle hän olisi voinut kuolla. Meidän Herramme puolestaan raahautui teloituspaikalleen ”kantaen itse ristiään” (Joh. 19:17), jolle hän kuoli. Paikka oli Morian vuori, joka on samastettu Jerusalemin temppelivuoreen; Jeesus kärsi Golgatalla, aivan lähellä. Mutta vielä enemmänkin tässä voi nähdä ja kuulla.
Ilo ja nauru voivat aina palata
Jumala siis käski Abrahamia ottamaan mukaansa ainoan poikansa, jota hän rakasti ja uhraamaan tämän. Vaikeasti hahmottuva syy on ”koetteleminen”, mutta sen tarkoituksena on pitää voimassa ”pelkääminen ja rakastaminen”, keskinäinen luja yhteys. Uudessa testamentissa Jumala ei etsikään jotakuta luopumaan ainoasta pojastaan, vaan tekee sen nyt itse, kun hän antaa ”ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän” (Joh. 3:16). Päämäärä, keskinäinen luja yhteys, on sama. Vaikka jo Vanhassa testamentissa ”Jumala katsoo kyllä itselleen” uhrikaritsan, vielä olennaisemmin Uudessa testamentissa Jumalan Karitsa – se, joka ottaa pois maailman synnin ja palauttaa rikkoutuneen yhteyden – on Jumalan itsensä valmiiksi katsoma, osoittama ja antama.
Tai sitten. Vaikka Jumala ei yhteyden testaamiseksi tai lujittamiseksi enää Uudessa testamentissa etsikään jotakuta luopumaan ainoasta pojastaan, joku yhtä kaikki siihen on joutunut. Niin kuin veitsi viilsi Abrahamin mieltä, niin oli Marian sydämen läpi miekka käyvä (Luuk. 2:35). Kristuksen omalla ja Jeesuksen seuraajalla ei ole mitään erioikeutta muuhun ihmiskuntaan nähden.
Silti on ennemminkin kysymys päinvastaisesta. Ei meille ennen kaikkea sitä toisteta, että meitä ei ole vapautettu kivusta eikä kärsimyksestä, ei omasta puolestamme eikä toistemme puolesta. Vaan sitä, että siinä missä elämä eniten koettelee ja kuolema pahiten uhkaa, tuo Ihmisen Poika, tuo Jumalan ainoa Poika, on läsnä.
Hän on Jumalan ”tässä olen” ihmisille ja ihmisen ”tässä olen” Jumalalle. Siksi meidän on perusteltua luottaa tulevaisuuteen ja siksi meidän on realistista toivoa. Sen vuoksi ilo, nauru ja laulu voivat aina palata maan päälle.