5. paastonajan sunnuntai, Luuk. 13: 31-35, Hans-Christian Daniel

Saksan äidinkielenopetuksessa aikoinaan aloitettiin varsinkin yhden opettajan johdolla tunti aina lyhyellä ja nasevalla tunnuslauseella, riimulla tai runolla. Erästä muistan tänään erityisesti: Der Mensch lebt und bestehet nur eine kleine Zeit / und alle Welt vergeht in ihrer Herrlichkeit. / Es ist nur einer ewig und an allen Enden / und wir in seinen Händen. Tämä Matthias Claudiuksen runo tuo mielestäni sen esille, mitä ihminen siirtyessä ydinpaastoon voisi oppia: Ihminen elää ja kestää vain lyhyen ajan / ja koko ihana maailman haihtuu. / Vain yksi on ikuinen ja kaikkialla / ja me hänen käsissään. – Minä olen tilapäinen ilmiö. Maailman kanssa vaihdun ja muutun, kuljen kohti loppuani. Mutta sen teen Luojan kädessä.
Vuorisaarnasta tiedämme, että Herramme Jeesus Kristus oli mestari maalailemaan sanomaa luonnonkuvauksen siveltimellä. Kuulemassamme evankeliumissa hän puhuu ketusta. Kettu kulkee kanatarhan ympäri pohtiessaan paista. Herra vetäytyy sen hampaista. Samalla hän näkee sitä vaaraa, joka aina vaanii hänen seuralaisiaan. Hän tarjoaa suojaa toteamalla: ”Miten monesti olenkaan tahtonut koota lapsesi, niin kuin kanaemo kokoaa poikaset siipiensä suojaan! Mutta te ette tahtoneet tulla” (Luuk. 13: 34).
Olen katsellut maaseudulla, miten kanapihassa kanaemo kokoaa poikasensa ihmeellisellä sellaisella huudollaan, joka poikkeaa hyvin ratkaisevasti yksitoikkoisesta kotkotuksesta. Jo ennen kuin edes huomasinkaan sitä kanahaukkaa, joka korkealla liiteli, havahduin kanaemon ihmeelliseen huutoon. Untuvikot riensivät sen huudon johdosta emonsa siipien suojaan. Näin kanaemon suojeluksessa koko poikue suojattuna pääsi hakeutumaan tuvallisen rakennuksen suojiin. Itse pihan keskellä emon tarjoama suoja jää vaillinaiseksi. Se käytti olemassa olevaa suojaa.
Mihin Jeesuksen aikalaisten suojattomuus perustuu? Varmaan maan jatkuvaan valloitettuna olemiseen, vieraaseen miehitysvaltaan ja kapinahenkeen. Mutta Herramme osoittaa sille toisen syyn: Mutta te ette tahtoneet tulla. Ainut Jeesuksen osoittama este on tahdottomuus. Jeesus kutsuu. Hän ei pakota eikä vaadi. Kaikkina aikoina hänen kutsunsa on saanut vain vähän seuraajia. Juuri ne, joiden elämä on uhattuna: heikot, köyhät ja vähäväkiset ovat rientäneet Jeesuksen luo kuin poikaset kanaemon siipien alle. Viisaat, väkevät, rikkaat ja mahtavat eivät koskaan tahtoneet tulla siihen suojaan, jota Herra tarjoaa. Miten on meidän tahtomme laita? Estääkö oma tahtomme saamasta sitä suojaa ja lämpöä, jota Vapahtaja vierihoidossa tarjoaa? Pärjäämmekö itse elämän tuhovoimia vastaan? Kestämmekö itse –syntiä, sairautta, kuolemaa ja aikaa vasten?
Mistä sitä tahtoa saa? Onko se vain sitä, että ruvetaanpa nyt tahtomaan, niinpä se saa sinut läpi harmaan kiven? Kun pariskunta tulee vihittäväksi, heiltä kysytään tahoa. Tämä tahto edellyttää rakkautta, joka puolestaan kasvaa seurustelusta. Tahto ei ole siis filosofinen tai psykologinen seikka, jota voitaisiin käskeä tai johon voitaisiin suostutella ihmisiä. Tarvitaan sitä, että elämän koulussa Jumala Kristuksen kautta Pyhässä Hengessä taivuttaa tahtomme. Ristin koulussa Herra kouluttaa meitä vastahakoisia. Saamme yhdessä kasvaa tahtomaan Kristuksen suojaan. Opimme pyytämään Siionin iltavirren mukaan Mua siipeis suojaan kätke, oi Jeesus, Herrani.
Tänään saamme tulla vastaanottamaan Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumiin ja veren meidän puolestamme annetun ja vuodatetun. Hän tulee fyysisesti meihin, on läsnä meissä ja suojaa iankaikkiseen elämään. Ehtoollinen auttaa meitä tahtomaan. Meitä ja sieluamme sekä Herran kirkkoa vaaniva kettu tai liitelevä kanahaukka joutuvat väistymään, kun sielumme on tämän kanaemon suojissa, joka on voittanut kuoleman. Uskossa, toivossa ja rakkaudessa olemme hänen suojassaan, joka käsissään pitää elämämme ja koko maailman elämän. Aamen.