Päivän tiedotusvälineitä lukiessa ja katsellessa joskus tuntuu, että kirkkoa lyödään joka suunnasta kuin vierasta sikaa. Milloin on asialla luonnontieteelliset ateistit, milloin ihmisoikeusaktivistit. Tätä on yeisesti pidetty osoituksena yhteiskunnan maallistumisesta.
Tämän päivän tekstit kertovat kuitenkin, ettei tässä lopultakaan ole mitään uutta. Psalmitekstin kirjoittaja huutaa Jumalaa apuun vihollisiaan vastaan. Profetiateksti puolestaan kertoo siitä kuinka Jumala on jatkuvasti lähestynyt uppiniskaista kansaansa. Epistolateksti puhuu Israelin ja muiden kansojen lähtokohtaisesta erilaisuudesta, joka sovitettiin ristillä ja evankeliumissa on kyse vallanpitäjien halusta tappaa Jeesus. Ei siis mitään uutta auringon alla.
Tämän päivän vanha latinankielinen nimitys judica tarkoittaa ”hanki minulle oikeutta”. Nykyisessä kirkkokäsikirjassa on hieman epäonnistunut otsikko ”kärsimyksen sunnnuntai.” Tuo judica voitaisiin kääntää myös hieman vanhanaikaisemmin ”anna minulle vanhurskautta.”
’Vanhurskauden’ eräs keskeinen merkitys on ’oikeus’. Toinen yhtä tärkeä merkitys on ’yhteys’. Vanhurskaudesssa on perimmältään kyse liittouskollisuudesta – siitä, että liiton kumpikin osapuoli pysyy tehdyissä sopimuksissa ja noudattaa niitä. Vanhurskaus ei ensisijaisesti kuvaa ihmisen ominaisuutta niinkuin se on länsimaisessa kristillisyydessä yleisesti ymmärretty vaan suhdetta. Se on vanhurskas, joka pitää liiton.
Tähän liittoon kuuluu joitakin perusehtoja. Vanhan testamentin eli liiton aikana keskeinen vaatimus oli lain käskyjen noudattaminen. Kuitenkin myös silloin nostettiin lain suurimmaksi käskyksi rakkauden kaksoiskäsky – ”Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niinkuin itseäsi.”
Läpi koko Vanhan testamentin kulkee vaatimus leskien, orpojen ja muukalaisten auttamisesta. Nämä olivat kaikkein heikoimmassa asemassa olevia koska heillä ei ollut sukua turvanaan. Nykykielellä sanoen, he olivat pudonneet kaikkien yhteiskunnan turvaverkkojen läpi. Näistä Raamattu käskee erityisesti pitää huolta. Jumala lupaa kuulla erityisesti heidän huutonsa.
Kansa – erityisesti sen johtajat – olivat usein kuitenkin kuuroja tälle liiton vaatimukselle. Ajateltiin, että kun vain temppeliseremoniat pidetään voimassa niin se riittää. Ajateltiin, että Jumala tyytyy siihen, että Hänelle kannetaan uhreja ja kun temppelissä lauletaan ja soitetaan Hänelle, niin Hän on tyytyväinen. Pohjimmaisena ajatuksena oli rinnastaa Jumala maalliseen kuninkaaseen, jota syotettiin ja huvitettiin palatsissa.
Tämä ei kuitenkaan ollut – eikä ole nykyäänkään – sitä, mitä Jumala tahtoo kansaltaan. Päinvastoin. Pahimpana muinaisen Lähi-Idän kapitalismikautena profeetta Aamos (5:21-24) julistaa kansalle:
21Minä vihaan teidän juhlianne, minä inhoan niitä, minä en voi sietää juhlakokouksianne. 22 Kun te tuotte minulle polttouhrejanne ja ruokauhrejanne, minä en ota niitä vastaan. Juottovasikkoihin, joita te tuotte ateriauhriksi, minä en katsahdakaan. 23Vie pois minun luotani virsiesi pauhu! En halua kuulla sinun harppujesi helinää. 24Mutta oikeus virratkoon kuin vesi ja vanhurskaus kuin ehtymätön puro.
Muiden profeettojen julistus on samansisältöistä.
Uudessa testamentissa ei ole mitään teemaa, jota Jeesus olisi korostanut enemmän kuin lähimmäisen rakastamista. Köyhille ja halveksituille hänellä riitti aina aikaa ja lempeitä sanoja. Sen sijaan rikkaille ja uskostaan varmoille yhteiskunnan tukipylväille Hänellä oli useimmiten vain kovia tuomion sanoja.
Ei siis ihme, että Herodeskin oli suuttunut Häneen. Se, joka julistaa oikeutta, saa yleensä yhteiskunnan valtaapitävät niskaansa. Kun tekstissämme Jeesus sanoo ”Jerusalem, Jerusalem, sinä tapat profeetat”, ei se ollut mikään kuvaannollinen ilmaus vaan historiallinen tosiasia. Useat profeetat joutuivat yhteiskunnan valtaapitävien vainon kohteeksi julistuksensa vuoksi. Näin kävi myös Jeesukselle.
Teksti panee meidätkin miettimään mikä on meidän kristittyjen tehtävä täällä maailmassa. Tuo vanhurskauden vaatimus on edelleen voimassa tänäkin päivänä. Mutta olemmeko mekin samanlaisia kuin profeettojen ajan Israelin keskiluokka, joka katsoi vain omaa etuaan välittämättä Jumalan silmäterästä – yhteiskunnan kaikkein heikoimmista? Uskommeko mekin siihen, että kun uudistamme omaa messuamme niin kaikki on hyvin?
Meidän pietistisessä kristillisyydessämme uskosta on tehty ennenkaikkea yksilön ja Jumalan välinen asia. Usko on hengellistetty yksilön harjoittamaksi hartauselämäksi.
Ja sitten kuulemmekin Jumalan sanasta ”Vie pois minun luotani virsiesi pauhu! En halua kuulla sinun harppujesi helinää.” Onko sittenkin niin, että kristillisyyden painopiste on jossain muualla kuin hartauselämässä ja hengellisessä viihteessä? Onko se sittenkin jotain muuta kuin sitä, että kokoonnumme viikoittain juomaan kahvikupposemme tutussa turvallisessa toimintapiirissämme samalla ihmetellen miksi valtaosa alueen asukkaista ei ole kiinnostunut seurakunnan toiminnasta?
Katsoin perjantai-illan TV 1:n Voimala-ohjelmasta kuinka Zeitgeist-liikkeen kirkassilmäinen nuorukainen puhui siitä, kuinka rahan käyttö pitäisi lopettaa. Toki siinä on aimo annos nuoruuden idealismia mutta pohjimmiltaan hänen vaatimuksensa oli sama kuin mitä Jeesus ja profeetat julistivat: Mammonalle ei saa antaa sitä valtaa minkä se on maailmassa saanut. Tuossa ohjelmassa oli paikalla muitakin: oli kirjailija, joka oli tehnyt elämäkerran teosofista ja sosialistista, oli elokuvantekijä, joka oli muuttanut Intiaan mietiskelemään. He kaikki puhuivat hengellisyydesta ja oikeudenmukaisuudesta. Mutta missä oli kirkon edustaja? Onko todella niin, etteivät toimittajat osaa yhdistää kirkkoa ja oikeudenmukaisuutta toisiinsa? Osaammeko me itsekään?
Heprealaiskirjeen kirjoittaja Hepr 4:12) sanoo , että Jumalan Sana on terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka ja se ”iskee syvään ja viiltää terävästi.” Raamatun tutkiminen ei ole vain sitä, että luemme sieltä vain niitä tuttuja kohtia, jotka pönkittävät omia vanhoja käsityksiämme.
Ei, samalla kun me luemme Jumalan Sanaa, Sana lukee meitä. Se on peili, joka näyttää meille meidän syntisyytemme ja kyvyttömyytemme elää oikein omin voimin. Tuo kuva, jonka Sana meistä maalaa, ei ole mitenkään mairitteleva. Sana ei mairitellut Israelin valtaapitäviä profeettojen päivinä. Jeesuksen julistus ei tehnyt sitä Hänen aikanaan. Eikä se tee sitä tänäkään päivänä.
Päinvastoin. Tuo kuva, jonka Sana maalaa meistä on ruma kuva. Siksi me sekä yksilöinä, että kansoina kauhistumme sitä ja torjumme sen. On niin paljon helpompi nostaa Raamatusta esiin kohtia, jotka tuomitsevat joitain vähemmistöjen syntejä kuin ottaa tosissaan Jeesuksen kaikki sanat siitä mikä on rikkaan kohtalo viimeisellä tuomiolla.
Nämä Raamatun kovat sanat eivät kuitenkaan ole itsetarkoitus. Niillä on selkeä tehtävä. Kun ne näyttävät meille meidän syntimme, ne ajavat meitä myös synnintuntoon. Niiden tarkoitus on herättää meissä katumus ja halu parannukseen.
Samalla kun nuo tuomion sanat osoittavat, ettemme itse omin voimin voi tehdä tuota parannusta, ne näyttävät meille, että meillä on toinenkin mahdollisuus. Kuten apostoli Paavali päivän epistolatekstissä (Ef. 2: 12–16) julistaa ”Jumala on Kristuksessa Jeesuksessa, hänen veressään, tuonut lähelleen teidät, jotka ennen olitte kaukana hänestä.”
Meidän ei tarvitse itse yrittää vaan saamme antaa Kristuksen muuttaa meidät. Ainoa, mitä meiltä odotetaan, on Hänessä pysyminen ja Hänen kanssaan seurustelu. Jumala puhuu meille ennenkaikkea Sanassaan. Siksi Sanan säännöllinen lukeminen on niin tärkeää. Sen kautta Herra itse puhuttelee meitä ja opettaa meille mikä on Hänen tahtonsa meidän elämässämme. Tämä minunkin saarnani on vain toisen käden tietoa. Se on vain Sanan selitystä – ei Sanan tutkiskelua.
Jeesus kutsuu meitä seuraamaan itseään ja elämään kanssaan. Tuohon kutsuun me vastaamme tunnustamalla yhteisen kristillisen uskomme:
Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan…