5. paastonajan sunnuntai, Luuk. 13: 31–35, Olli Hallikainen

Olli Hallikainen
Tampereen tuomiokirkkoseurakunta

– Saarna Aleksanterin kirkossa (radioitu) –

Ali tuli Irakista Suomeen toissa syksynä. Hän haki turvapaikkaa kotimaansa väkivallan takia. Ensin hän sai kielteisen päätöksen mutta valitti siitä vedoten mm. siihen että hänen perheensä on toisessa Euroopan maassa.

Ali otti yhteyttä myös seurakuntaan ja pyysi tukea. Tapasin muutaman kerran miestä jolle hermopaineen seurauksena tuli mahahaava. Odottaminen ja epävarmuus olivat kuluttavia. Ystävällinen juristi auttoi laatimaan valituksen hallinto-oikeuteen.

Pari viikkoa sitten soi puhelin. ”Hei. Täällä Ali. Sain oleskeluluvan. Olen hyvin iloinen. Nyt voin etsiä asunnon ja työtä. Ehkä saan perheenkin tänne Suomeen.”

Ali sai selvitettyä iloiset kuulumisensa minulle suomen kielellä. Sitä hän on opiskellut ahkerasti. Hän on myös tutustunut kirkkoon, käynyt rippikoulun ja ottanut kasteen.

Ali on kohdannut Suomessa torjuvaa kohtelua mutta paljon enemmän ystävällisyyttä ja avuliaisuutta. Hän on ollut jo töissä rakennuksella ja haluaa löytää paikan suomalaisessa yhteiskunnassa. Hän toivoo myös saavansa perheensä tänne. Täällä on hänestä turvallista olla ja elää.

Meidän luoksemme on tullut heitä jotka etsivät suojaa ja turvaa niin kuin kanaemon poikaset evankeliumitekstissämme. Heidän kotinsa ovat jääneet asujaansa vaille sodan, väkivallan ja vihan seurauksena.

Moni pakenija on kääntynyt myös kirkon puoleen. He ovat halunneet tutustua kirkon elämään ja opetukseen. Monet ovat päätyneet rippikouluun ja kasteelle. He ovat alkaneet rakentaa uutta elämää uudessa kotimaassa. Miten suhtaudumme heihin? Annammeko heidän tulla vai torjummeko heidät?

Psalmissa 91 on lupaus:

Se, joka asuu Korkeimman suojassa
ja yöpyy Kaikkivaltiaan varjossa,
2 sanoo näin: ”Sinä, Herra, olet linnani ja turvapaikkani. Jumalani, sinuun minä turvaan.”
3 Herra pelastaa sinut linnustajan ansasta
ja pahan sanan vallasta.
4 Hän levittää siipensä yllesi,
ja sinä olet turvassa niiden alla.
Tällaista turvaa Jeesus tahtoi tuoda jerusalemilaisille. Hän halusi koota heidät kuin kanaemo poikaset siipiensä alle. Siihen turvaan mahtuivat kaikki jotka tahtoivat tulla. Kanaemo on Raamatussa Jumalan antaman turvan ja läsnäolon kuva.

Profeetta Jeremia neuvoi 600 vuotta ennen Jeesusta israelilaisia tämän turvan luo. Jeremia opasti Jumalan mielen mukaiseen elämäntapaan (Jer. 7):

Näin sanoo Herra Sebaot, Israelin Jumala: Vaeltakaa hyvin ja tehkää hyviä tekoja, niin minä annan teidän asua tässä paikassa.
4. Älkää luottako valheen sanoihin, kun sanotaan: ’Tämä on Herran temppeli, Herran temppeli, Herran temppeli!’
5. Vaan jos te todella parannatte vaelluksenne ja tekonne, jos te todella teette oikeuden niin toiselle kuin toisellekin,
6. ette sorra muukalaista, orpoa ja leskeä, 7. niin minä annan teidän asua tässä paikassa, maassa, jonka minä olen antanut teidän isillenne.

Tämä profeetan ohje ei toteutunut Jerusalemissa. Jeesus näki miten muukalaisia hyljeksittiin ja köyhät jätettiin heitteille. Vapahtaja moitti toistuvasti käytäntöä jonka mukaan temppelille annetut uhrit menivät leskien ja köyhien auttamisen edelle.

Tällä vääryydellä oli seurauksensa. Pyhä temppeli ei pystynyt takaamaan turvattua tulevaisuutta. ”Teidän temppelinne on jäävä asujaansa vaille.”, ennusti Jeesus.

Tämä toteutui sananmukaisesti 40 vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen. Vuonna 70 Tituksen johtama Rooman armeija valtasi Jerusalemin. Kaupunki ryöstettiin, ja roomalaiset polttivat sen temppelin. Se jäi asujaansa vaille.

Jeesuksen mukaan Jerusalemin itsekkyys johti kaupungin raunioitumiseen. Jeesuksen sanoma oli: Jumalan edessä kaikki ovat samanarvoisia. Toinen ei voi asettua toisen yläpuolelle. Joka itsensä korottaa, se alennetaan, varoitti Vapahtaja.

Ihmisten toisia lokeroivan ja erilaisuutta hylkivän todellisuuden rinnalle Jeesus nosti Jumalan todellisuuden. Jerusalemia moittivan tekstin edellä Vapahtaja toteaa:

”Idästä ja lännestä, pohjoisesta ja etelästä tulee ihmisiä, jotka käyvät aterialle Jumalan valtakunnassa. Monet viimeiset ovat silloin ensimmäisiä, monet ensimmäiset viimeisiä.”

”Monet viimeiset ovat silloin ensimmäisiä, monet ensimmäiset viimeisiä.”

Tässä maailmassa eivät tasan käy onnen lahjat. Toiset joutuvat kärsimään toisia enemmän. Joidenkin osa on paeta sortoa ja väkivaltaa henkensä edestä. Monet menehtyvät pakomatkalla. Monet joutuvat kokemaan torjuntaa ja hyljeksintää.

Karu esimerkki tästä on muutaman viikon takaa. Kielteisen turvapaikkapäätöksen saanut mies kiipesi Helsingissä Ateneumin edustalla puuhun ja yritti hirttää itsensä, onneksi siinä onnistumatta. Järkyttävintä asiassa kuitenkin oli ison suomalaisjoukon suhtautuminen asiaan. Maahanmuuttoa vastustavat mielenosoittajat julkaisivat videoita tapahtumasta. Sosiaalinen media välitti kommentteja, joissa harmiteltiin, ettei mies onnistunut aikeessaan.

Me näemme vihan joka erottelee ihmisiä. Me näemme itsekkyyden ja pahan ympärillämme, kansojen ja kansanryhmien välillä. Paha saa aikaan epävarmuutta ja pelkoa kodeissamme, itsessämmekin. Mutta me emme lannistu sen alla.

Me kristityt olemme toivon ja tulevaisuuden väkeä. Viimeiset tulevat ensimmäisiksi. Vapahtaja kokoaa turvaa tarvitsevat siipiensä alle. Pahan ja vihan rinnalle me nostamme Kristuksen tuoman toivon.

Tämä toivo tekee meistä rauhan ja sovinnon ihmisiä. Äsken kuulimme Efesolaiskirjeestä: ”Kristus on meidän rauhamme. Hän on tehnyt nämä kaksi ihmisryhmää yhdeksi ja kuolemallaan hajottanut niitä erottaneen vihollisuuden muurin.”
Kristityn kutsumus on murtaa muureja elämän ja kuoleman välillä. Kristuksen seuraaminen, usko Jumalaan johtaa meitä asettumaan turvaa tarvitsevien rinnalle. Se on yhteyden etsimistä, ei vain saman mielisten kanssa, vaan yli kaikkien rajojen.

Monet turvapaikanhakijat etsivät suojaa luotamme. Kaikkien tilanne tutkitaan. Jotkut saavat turvapaikan. Toiset joutuvat palaamaan kotimaahansa. Kaikkien puolesta on syytä rukoilla, pyytää ihmisiä rakastavan Jumalan turvaa heille.

Mutta eivät vain väkivaltaa pakoon lähteneet tarvitse suojaa. Eikö jokainen meistä turvallisen kotimaamme ihmisistä etsi turvaa elämään? Etsimme sitä elämän pelkoja, uhkia ja epävarmuutta vastaan. Niitä kohtaamme elämässä pienempiä ja suurempia.

Uhkien edessä perhe, läheiset ihmiset, lääkärit, poliisit, viranomaiset antavat suojaa ja turvaa. Heihin voimme luottavasti tukeutua. Heistä on syytä olla kiitollisia. Läheiset ja viranomaiset ovat Jumalan työtovereita. He välittävät Korkeimman suojaa meille.

Vapahtaja Kristus on kulkenut ihmisen tien. Hän on kärsinyt ja kuollut kaikkien puolesta. Vapahtaja tahtoo antaa varman turvapaikan jokaiselle, rauhan Jumalan kanssa. Hän kutsuu ihmistä kuin kanaemo poikasiaan. Tämä turva on kaikkia varten. Vapahtaja sanoo: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.”