Meille vaakutettiin jumalanpalveluksen alussa: “Minä olen lu-nastanut sinut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet mi-nun. Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky.” Jumalan rakkautta ei voi mikään tehdä tyhjäksi. Jumalan rakkaus ylittää kaiken muun. Paavali kuvaa Jumalan rakkauden suuruutta seuraavasti: “Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, mei-dän Herrassamme.” (Room. 8:38,39)
Japanissa “vuoret järkkyivät ja kukkulat horjuivat” kuukausi sit-ten. Näin ei tapahtunut Jumalan sallimatta. Vai tapahtuvatko maanjäristykset ehkä omia aikojaan, eikä Jumalalla ole niiden kanssa mitään tekemistä? Tiedämmehän, että maanjäristyksiä syntyy, kun toisiaan vasten hankautuvien mannerlaattojen välil-le syntynyt jännitys purkautuu. Silti maanjäristyksetkin ovat Ju-malan kädessä. Jumala ohjaa kaikkea luomassaan maailmas-sa, muutoin Jumala ei olisi Jumala, ei ainakaan kaikkivaltias Jumala. Ja meille siis myös vakuutetaan ja meitä kutsutaan us-komaan, että kaikki on nimenomaan Jumalan rakastavissa kä-sissä.
Jumalan sallimuksesta tapahtui myös Jerusalemin hävitys, josta Jeesus puhuu päivän evankeliumissa, eikä tämäkään hirveä tapahtuma tehnyt tyhjäksi Jumalan rakkautta. Roomalainen so-tapäällikkö Titus, josta tuli myöhemmin keisari, hävitti Jerusale-min maan tasalle vuonna 70, aivan kuten Jeesus etukäteen il-moitti. Jäljelle jäi vain osa temppelin länsimuuria, jota kutsutaan nykyisin Itkumuuriksi.
Jeesus kertoo myös syyn siihen, miksi Jerusalem hävitettiin. Jumala lähetti vuosisatojen ajan Israelin kansan keskuuteen profeettoja, mutta heidän sanojaan ei otettu vastaan ja jotkut heistä kivitettiin. Jeesus puhuu tästä myös vertauksessaan pa-hoista viinitarhan vuokraajista. (Luuk. 20:9–19) Viinitarhan omistaja lähetti vuokraajien yhä uudestaan palvelijoitaan saa-dakseen hänelle kuuluvan osan sadosta. Palvelijoiden kävi kui-tenkin huonosti. Silloin viinitarhan omistaja mietti mielessään: “Minä lähetän sinne rakkaan poikani. Häneen he eivät var-maankaan uskalla koskea.” Vuokraajat kuitenkin päättelivät yh-dessä: “Hän on perillinen. Tapetaan hänet, niin saamme hänen perintönsä.” Jeesus kysyy vertauksen lopussa: “Mitä viinitarhan omistaja nyt tekee heille?” Vastaus kuluu: “Hän tulee ja ottaa nuo viljelijät hengiltä ja antaa viinitarhansa toisille.” Vertauksen viinitarhan omistaja kuvaa Jumalaa, ja vuokraajien luo lähetty poika on Jeesus itse.
Jerusalemin hävitys oli pitkän kehityksen päätepiste. Jumala oli turhaan tehnyt kaiken mahdollisen vuosisatojen kuluessa, jotta hän olisi voinut koota kanaemon tavoin Israelin kansan siipien-sä suojaan. Kun Jumala meni niin pitkälle, että hän lähetti oman Poikansa kansan keskelle, Jumala antoi sille vielä viimeisen ja aivan erityisen etsikkoajan. Etsikkoaika jäi kuitenkin käyttämät-tä. Myöhemmin Luukkaan evankeliumissa kerrotaan, kuinka Jeesus puhkeaa itkuun lähestyessään Jerusalemia ja sanoo: “Kunpa sinäkin tänä päivänä ymmärtäisit, missä turvasi on! Mut-ta nyt se on sinun silmiltäsi kätketty. Vielä tulet näkemään ajan, jolloin viholliset rakentavat ympärillesi vallin, saartavat sinut ja käyvät kimppuusi joka puolelta. He murskaavat maan tasalle sinut ja sinun asukkaasi. Sinuun ei jätetä kiveä kiven päälle, koska et tajunnut etsikkoaikaasi.” (Luuk. 19:42–44)
Jerusalemin etsikkoaika ei päättynyt vielä edes Jeesuksen ris-tiinnaulitsemiseen. Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen syntyi kristillinen seurakunta. Pietari päätti helluntaina pitämänsä pu-heen vetoomukseen: “Antakaa pelastaa itsenne, ettette hukkui-si tämän kieroutuneen sukupolven mukana.” (Apt. 2:40) Seura-kuntaan liitettiin kolme tuhatta henkeä, kun he ottivat Pietarin sanoman vastaan, ja heidät kastettiin. Kristillinen seurakunta kasvoi seuraavien vuosikymmenten aikana ja todisti Herrastaan vastustuksesta huolimatta.
Kristillisen seurakunnan läsnäolo oli väkevä todistus jerusalemi-laisille vielä kaupungin piirityksen alussakin. Jerusalemin tuhoa kristityt eivät kuitenkaan olleet enää todistamassa. Jeesus oli sanonut: “Kun te näette Jerusalemin olevan sotajoukkojen piirit-tämä, silloin tiedätte, että sen hävitys on lähellä. Silloin on kaik-kien Juudeassa asuvien paettava vuorille. Niiden, jotka ovat kaupungissa, on lähdettävä sieltä, eikä maaseudulla olevien pidä tulla kaupunkiin.” (Luuk. 21:20,21) Jerusalemin piirityksen alkuvaiheessa roomalaiset vetivät tuntemattomasta syystä joukkonsa hetkeksi pois kaupungin edustalta. Silloin portit avat-tiin vähäksi aikaa ja kristityt poistuivat kaupungista Jeesuksen kehotuksen mukaisesti. Juutalaisten ja roomalaisten estämättä he pakenivat Pellan kaupunkiin Galileaan.
Vielä kristittyjen poistumisen jälkeenkin Jumala kutsui piiritettyjä loppuun asti yhteyteensä. Heidän maailmansa järkkyi kauhistut-tavalla tavalla, mutta Jumalan rakkaus heitä kohtaan ei järkky-nyt. Vain harvat selvisivät piirityksestä hengissä, mutta jos joku, jonka ajallinen elämä päättyi, turvautui Vapahtajaansa Jeesuk-seen Kristukseen, häntä odotti ikuinen elämä Jumalan luona.
Jerusalemin asukkaiden kohtalo puhuttelee tänään meitä ja kutsuu meitä parannukseen. Meiltä kysytään, miten me käy-tämme etsikkoaikamme? Samalla tavoin Japanin maanjäristys kutsuu kääntymään Jumalan puoleen. Se kutsuu japanilaisia, joita tämä katastrofi on kohdannut, mutta samalla se kutsuu myös meitä ja kaikkia, jotka siitä kuulevat.
Vaikka me voimme ymmärtää nämä molemmat tapahtumat, Jerusalemin hävityksen ja Japanin maanjäristyksen, Jumalan puhutteluksi ja kutsuksi parannukseen, me emme voi verrata niitä muutoin keskenään. Jerusalemin hävitys oli täysin poikke-uksellinen tapahtuma, koska se liittyi ihmiskunnan historian suu-reen käännekohtaan, Jumalan Pojan kuolemaan ja ylös-nousemukseen. Siksi Raamattu valottaa meille Jerusalemin kohtalon syitä – vaikkakaan ei toki täydellisesti. Sen sijaan ja-panilaisia kohdanneen tragedian syistä emme tiedä mitään, ne jäävät pelkästään Jumalan salaisuudeksi.
Kärsimyksen ongelma on suuri salaisuus, jota ihmisjärki ei ta-voita. Voimme todeta, että emme elä taivaassa vaan synnin ja samalla kärsimyksen maailmassa, mutta tämä toteamus ei avaa järjellemme kärsimyksen salaisuutta. Jos kärsimys yleensä on salaisuus, yhtä suuri salaisuus on se, miksi tietyt kärsimykset kohtaavat tiettyjä ihmisiä.
Joskus kärsimys on tietysti omien tekojen seuraus. Rikollinen voi joutua vankilaan, ja yleensäkin pitää paikkansa, että ihmi-nen niittää sitä, mitä hän kylvää. Mutta useimmiten kärsimykset näyttävät kohtaavan ihmisiä ja ihmisryhmiä täysin sattumanva-raisesti. Miksi joku sairastuu? Miksi toista kohtaa onnettomuus? Miksi kolmas joutuu elämään orpona tai pakolaisena tai kurjuu-dessa ja puutteessa? Emme osaa vastata, meillä ei ole näihin kysymyksiin järkeämme tyydyttävää vastausta.
Usein käy myös niin, että joudumme kärsimään toisten pahojen tekojen tähden. Ehkä voidaan puhua myös jonkinlaisesta sijais-kärsimyksestä. Jumala vetää meitä puoleensa kaiken meille antamansa hyvän mutta myös kärsimyksen ja vaikeuksien väli-tyksellä. Jumalan täytyy usein särkeä totutut kuviomme ja py-säyttää meidät tavalla tai toisella. Myös toisten ihmisten kärsi-mykset voivat pysäyttää meidät ja ohjata meidät kääntymään Jumalan puoleen. Niinpä esimerkiksi maanjäristyksen uhreiksi joutuneita japanilaisia voidaan ehkä jossain mielessä pitää si-jaiskärsijöinä. He eivät ansainneet yhtään meitä enempää, että katastrofi kohtasi juuri heitä. Sen sijaan he kärsivät meidän puo-lestamme, kun heidän kohtalonsa kutsuu meitä turvautumaan Jumalaan.
Samasta syystä sijaiskärsijöinä voidaan pitää Jeesuksen ajan juutalaisiakin. Mutta ehkä heidät voidaan katsoa sijaiskärsijöiksi myös toisesta syystä. Koska juutalaiset olivat vanhaan liiton Jumalan kansa, Kristus, luvattu Messias, syntyi heidän keskel-leen. Kristuksen syntymä oli ja on suurin mahdollinen lahja heil-le – ja myös meille. Eikä vain hänen syntymänsä vaan myös hänen kuolemansa. Tämä tosiasia johtaa meidät Jumalan sa-laisuuden äärelle, jota emme täysin ymmärrä. Juutalaiset joka tapauksessa hylkäsivät Messiaansa ja joutuivat sen takia kär-simään. Mitä olisi tapahtunut, jos Kristus olisi syntynyt meidän keskelle? Tietysti samalla tavoin eli mekin olisimme surmanneet hänet. Juutalaisia voidaan siis pitää jonkinlaisina sijaiskärsijöi-nä, kun he joutuivat kantamaan Kristuksen hylkäämisen seura-ukset, eikä meidän tarvitse sitä tehdä.
Kärsimyksen salaisuus jää salaisuudeksi, mutta meille avautuu siihen erilaisia näkökulmia. Sijaiskärsimys on yksi tällainen nä-kökulma. Aivan oma lukunsa on Kristuksen sijaiskärsimys. Se ei ole vain näkökulma muiden joukossa vaan jotain paljon enem-män: kaikki kärsimys näyttäytyy sitä vasten aivan uudessa va-lossa.
Kristuksen kärsimys on vastaus kärsimyksen ongelmaan, ei järjelle vaan sydämelle avautuva vastaus. Jumala on kärsinyt enemmän kuin kukaan muu. Kun Jeesus naulittiin ristille, kaikki järkkyi: tuli pimeää, maa vavahteli ja kalliot halkeilivat. (Matt. 27:45–51) Suurin järkytys kohtasi Jeesusta, ja hän joutui huu-tamaan: “Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut.” Samalla järkkyi Jumalan Isän sydän. Meistä tuntuu kärsimyksen keskel-lä, että Jumala on meidät hylännyt. Kuinka muutoin voisi olla, jos olemme todellisessa hädässä suuren kärsimyksen alla? Mutta Jumala ei ole hylännyt meitä, hän on hylännyt meidän tähtemme itsensä, oman Poikansa. Eikö tämä tosiasia luo valoa ja toivoa meidän kärsimyksemme ja maailman kaiken kärsimyk-sen keskelle?
Toivon edellytys on tietysti myös se, että Jeesus nousi kuolleis-ta, eikä kärsimyksellä ja kuolemalla ole meidänkään kohdal-lamme viimeistä sanaa sanottavana. Jumalamme haluaa tä-nään sulkea meidät jokaisen siipiensä turvalliseen suojaan. Ju-malamme vakuuttaa Poikansa kärsimykseen vedoten, että hä-nen rakkautensa meitä kohtaan ei järky koskaan eikä missään tilanteessa. Jumalamme lupaa, että kerran kärsimyksen salai-suutta ei enää ole, kun kaikki kärsimys lakkaa.