Saarna Miehikkälän kunnan 130-vuotisjuhlamessussa:
Nuoruudessani vietin usein kesäisin pitkiä aikoja mummolassa. Vanhan maalaistalon pihapiiristä pienen matkan päässä oli riihi. Sen kylkeen oli rakennettu kesäkanala. Mielipuuhaani oli ruokkia kanoja, huolehtia, että niillä oli vettä ja kerätä yhdessä mummon kanssa munia. Kerran aamulla kanalaan mennessä huomasimme, että kettu oli kaivanut onkalon kanaverkkoseinän ali, tappanut useita kanoja ja vienyt joitakin mennessään. Näky oli surullinen.
Tapahtuma vuosikymmenten takaa tulee aina mieleeni, kun luen tämän sunnuntain evankeliumitekstin. Siinä esiintyvät nuo kaksi eläintä, kettu ja kana.
Evankeliumikatkelma kertoo tilanteesta, jossa Jeesus on saapunut Jerusalemin johtavalla matkallaan neljännysruhtinas Herodes Antipaan hallintoalueelle. Jeesus sanoi Herodeksesta: ”Menkää ja sanokaa sille ketulle”. Juutalaisuudessa kettu tarkoittaa samalla kertaa sekä kieroa että merkityksetöntä ihmistä. Meille suomalaisille kettu on nokkeluuden ja neuvokkuuden vertauskuva. Juutalaisessa kulttuurissa kettu merkitsi pikemmin halveksittavaa saaliin kärkkyjää, joka kuitenkin heti arkana pakenee mahtavampien tieltä. Kettu on ovela pikkupeto, vähäpätöisen ja kavalan ihmisen vertauskuva. Tällainen ihminen on kiinnostunut vain itsestään ja omasta edustaan, jopa täysin muiden kustannuksella.
Toinen evankeliumissa esiintyvä eläin on kana. Internetissä on keskustelusivusto Munanetti siipikarja-alan harrastajille. Hyvin koskettavalla tavalla eräs kirjoittaja kuvaa, miten kananemo hoivaa juuri kuoriutuneita poikasiaan. ”On todella riipaisevaa seurata kuinka emo hoivaa, komentaa, huoltaa, puolustaa ja opastaa jälkikasvuaan erilaisin äänin, elekielin ja toiminnoin. Kuinka se esimerkein näyttää, missä on ruokaa tai kuinka se pudottelee rintaansa pitkin alussa muruja vatsansa alla oleville tipuilleen. Kuinka tiput oppivat tuntemaan oman emonsa äänen vaikka poikueita olisi montakin samaan aikaan ja samanikäisiä. Sama pätee emoihin. Ne nyt vaan eivät erehdy omistaan! Olen päässyt tässä lyhyen ajan sisällä useamman kerran seuraamaan kuinka emo vie pienokaisensa ensimmäistä kertaa pesän ulkopuolelle tai ulkoilemaan ja sitten taas opastaa niitä kärsivällisesti tulemaan takaisin sisään nukkumaan. Kuinka se näyttää esimerkillä mistä tulee kulkea. Kuinka se ”laskee” määrää, että kaikki ovat paikalla ja kuinka se kiiruhtaa noutamaan jos joku on jäänytkin jälkeen. (Tipulla on tosi kova ääni kun se piippaa hätäänsä!) Kuinka hellästi se päästää siipiensä suojaan ja vatsansa alle lämpöön.”
Tämä nettisivun kuvaus on kuin selitys sille, miten Jeesus vertaa itseään kanaan. ”Miten monesti olenkaan tahtonut koota lapsesi, niin kuin kanaemo kokoaa poikaset siipiensä suojaan!” Kanaemo tahtoo ruokkia ja suojella poikasiaan ja pitää huolta, että niillä on kaikki hyvin. Se on kaikkein tärkeintä. Jos poikaset ovat eksyneet, ei kanaemo ajattele itseään, vaan toimii kootakseen poikaset takaisin suojaan. Näin Jeesus toimii. Hän ei ajattele itseään ja omaa etuaan, vaan muita ja heidän parastaan. Hän ajatteli meitä rakastamiaan ihmisiä. Siksi hän oli matkalla kohti Jerusalemia kärsimään ja kuolemaan meidän ihmisten syntien sovittamiseksi. Jeesus oli uskollinen Jumalalta saamalleen tehtävälle. Siitä hän ei voinut eikä halunnut tinkiä, vaikka se johtikin ristinkuolemaan. Se oli merkki rakkaudesta.
Hyvät seurakuntalaiset. Tänään Miehikkälässä vietetään kunnan 130-vuotisjuhlamessua sekä osallistutaan samalla Suomen 100-vuotisjuhlavuoden viettoon. Kiitollisena ajattelemme menneiden sukupolvien työtä ja vaivannäköä itsenäisen isänmaan ja oman kunnan puolesta. Miehikkälän sijainti idän ja lännen rajalla on vaikuttanut täällä asuneiden ihmisten elämään. Se on merkinnyt yhtäältä monia vaikeuksia, joita esimerkiksi sodat ja levottomuudet ovat aiheuttaneet. Toisaalta se on opettanut toinen toisesta huolehtimista ja turvautumista kaikkivaltiaaseen Jumalaan.
Tämän juhlapäivän evankeliumi muistuttaa olennaisesta asiasta. Yhteistä hyvää ei saada aikaan Herodeksen tavoin toimimalla, siis ketun tavalla vain itseään ja omaa etuaan ajattelemalla. Aikaamme on luonnehdittu mielihyväkulttuurin aikakaudeksi. Elämän tarkoitus pelkistyy yksilön nautintoon ja elämysten tavoitteluun. Tärkeää on, mikä tuntuu hyvältä ja oikealta minulle. Mielihyvästä tulee elämän korkein arvo. Se normittaa koko elämää. Minun hyvästäni, tunteistani ja kokemuksestani tulee kaiken mitta. Se jättää syrjään toisten tarpeet ja yhteisen hyvän. Tällaiselle ajattelulle ei voi rakentaa kestävää yhteiskuntaa.
Paastonaika muistuttaa mielihyväkulttuurin petollisuudesta ja pinnallisuudesta. Itseensä keskittyminen ja mielihyvän tavoittelu on huono vaihtoehto elämän perustaksi tai yhteiselämän lähtökohdaksi. Elämän tarkoitus ei löydy kokoamisesta, ei omistamisesta eikä kuluttamisesta vaan elävästä suhteesta kolmiyhteiseen Jumalaan ja osallisuudesta iankaikkiseen elämään Kristuksessa Jeesuksessa. Usko Kristukseen asettaa elämän arvojärjestyksen kohdalleen. Enää eivät omat tarpeeni ja mielihyväni ole kaiken keskus vaan yhteinen hyvä. Silloin näen itseni lisäksi myös lähimmäiseni. Silloin haluan työskennellä toisten hyväksi ja yhteisön rakentamiseksi. Silloin toimitaan kuten kanaemo, joka ei ajattele itseään ja omaa etuaan, vaan muita ja heidän parastaan.
Miehikkälässä on 130 vuoden ajan yhdessä huolehdittu oman kunnan hyvinvoinnista ja rakennettu isänmaata. Suomen 100-vuotisjuhlavuoden teema on hyvin osuva: Yhdessä. Tämä on erityisen tärkeä huomata nykyaikana. Vain yhdessä toimimalla ja yhteistä etua etsimällä kunnalla ja kansalla on tulevaisuus.