Hetken kuluttua tässä kirkossa konfirmoidaan meidän rippikoululaiset, 18 nuorta. Tämän pyhän teemana on: Armahtakaa! On aika mukava sattuma, että tämä konfirmaatiomessu on juuri armahtamisen pyhänä. Konfirmaatiossa nuorille välittyy sama Jumalan armo ja siunaus, jonka he ovat kasteessa saaneet osakseen.
Lukemassani evankeliumitekstissä lainopettajat ja fariseukset olivat sillä kannalla, että aviorikoksen tehnyt nainen pitäisi kivittää. Jeesus totesi heille: ”Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven.” Tässä on syy siihen, miksi meidän ihmisten tulisi olla anteeksi antavaisia toisillemme. Emme voi tuomita toisiamme, koska emme ole itse yhtään sen parempia. Kaikki me joskus töpeksimme.
Mielestäni, lukiessamme Raamattua, meidän tulisi pohtia: ”Miten tämä teksti koskettaa minun elämääni?” Kysyin nuorilta muistoja tilanteista, joissa he olivat saaneet anteeksi. Kirjoituksia lukiessani huomasin, että nuoret olivat saaneet anteeksi sanottuaan pahasti toiselle, kiusattuaan, toimittuaan epäkohteliaasti tai riideltyään. Esimerkiksi näin:
”Sain anteeksi väärinymmärryksestä riitaan johtaneen tilanteen, jossa tarvittiin tietynlaista ymmärrystä ja myöntämistä.” Anteeksi oli saatu myös tilanteita, joissa oli tehty aineellista vahinkoa. ”Heitin serkkuni kanssa autoa kivillä ja auton ajaja pysähtyi. Hän antoi meille anteeksi, jos ei tehtäisi sitä enää ikinä, eikä kyllä tehty.”
Veikkaan, että monia kiinnostaisi tietää, miten meidän leiriviikko meni. Voin kertoa, että se meni erinomaisesti. Aloitimme jokaisen aamun nostamalla Suomen lipun salkoon. Samalla veisasimme virttä: ”Kiitos Jumalamme, kun annoit kauniin maan, annoit jylhät metsät, loit vedet virtaamaan.” Päivät koostuivat aamu- ja iltahartauksista, oppitunneista, raamattutyöskentelystä, leirijumalanpalveluksista, ryhmissä kisailusta ja emäntien valmistamista, makunystyröitä hemmottelevista aterioista. Iltasin pelasimme ulkona jalkapalloa ja lentopalloa, nauroimme isosten näyttelemille sketseille, leikimme tutustumisleikkejä ja lauloimme yhdessä nuoren seurakunnan veisuja. Monelle päivän kohokohta oli, kun pääsimme heittämään löylyä saunassa ja uimaan hyiseen Rytkyjärveen.
Päällimmäisenä leiristä jäi mieleen sen lämmin yhteishenki. Nuoret tulivat eri kouluista ja aluksi monet olivat toisilleen tuntemattomia. Ei mennyt aikaakaan, kun koulurajat sekoittuivat ja koko porukka oli yhdessä viettämässä iltaa majoitustilan sohvilla. Iloista naurun remakkaa oli mukava kuunnella. Kukaan ei jäänyt yksin, ketään ei kiusattu. Päinvastoin, nuoret zemppasivat, auttoivat ja kehuivat toisiaan. Näin saumatonta ja kannustavaa yhteishenkeä harvoin kohtaa.
Leirin uskonnollinen kasvatuskin taisi mennä perille. Silloin tällöin sisään tultaessa kuulin nuoren sanovan: ”Hyvää päivää, rakkaat kristityt.” Eräänä päivänä pihalta löytyi kuollut lintu. Sen pään yläpuolelle hiekkaan oli piirretty risti. Nuori kertoi minulle, että he olivat siunanneet linnun: ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun pitää jälleen tuleman.” Leirin yhteisiksi, humoristisiksi hokemiksi muodostuivat: ”Se on 5/5” ja ”Se on voi voi.” En voi olla unohtamatta, miten leirin päättyessä, linja-auton luota lähtiessä eräs nuori totesi: ”Hyvästi, nähdään joskus.”
Siirrytään leiritunnelmista kotopuoleen. Täällä on varmasti paikalla paljon äitejä, isiä ja muita nuorille tärkeitä aikuisia. On kulunut 15 vuotta siitä, kun teidän pienokaisenne syntyivät tähän maailmaan. Jotkut ehkä ajattelevat: ”Onpa aika kulunut nopeesti. Vastahan se meijän lapsu oli aivan pikkunen, mutta nyt hää on jo rippikoulun käyny.” Sen lisäksi, että konfirmaatiossa nuori saa Jumalan armon ja siunauksen, hän on myös elämän taitekohdassa, aikuisuuden kynnyksellä.
Lapsuudesta aikuisuuteen siirtyminen on yksi elämän merkittävistä vaiheista. Silloin elämä muuttuu aika paljon, niin nuorella itsellään kuin vanhemmilla. Nuori alkaa pikkuhiljaa irtaantumaa vanhempiensa huomasta, itsenäistymää ja ajattelemaa entistä enemmän itse. Olen iloinen siitä, että me seurakunnan työntekijät ja koko seurakunta saadaan rippikoulun kautta olla mukana tässä jokaisen perheen ja nuoren elämän taitekohdassa.
Lukemani Johanneksen evankeliumin kohdan lopussa aviorikoksen tehnyt nainen saa anteeksi. Ajattelen, että anteeksi antaminen kertoo siitä, millaisia lähimmäisiä olemme toisillemme. Kysyin nuorilta, millaisia lähimmäisiä he haluaisivat olla. Vastaukseksi sain muun muassa: ystävällinen, rehellinen, avulias. ”Jos tulee ongelmia, ratkaisu voidaan keksiä yhdessä”, ”On tärkeää olla luotettava. Silloin ihmisten on helpompi tulla puhumaan minulle ja luottamus on usein molemmin puolista.” Vastaukset olivat tarkkaan mietittyjä ja niissä näkyi vahvasti rakkaus lähimmäistä kohtaan.
Vanhemmat, isovanhemmat ja kummit. Täytyy todeta, että kyllä meillä on hienoja nuoria. Fiksuja, ajattelevaisia ja toisista ihmisistä välittäviä nuoria. Sellaisia nuoria, joista voin olla tämän viikon yhteiselon ja lyhyen tuntemisen jälkeen ylpeä.
Teitä nuoret haluan kiittää, siitä, mitä olette opettaneet meille kaikille. Luen teille Uuno Kailaksen runon. Tämä runo kertoo teistä, jokaisesta teistä.
Silloin katson itseeni! Hän on tullut,
hän, jota olen odottanut, Elämä!
Hän on astunut minuun, hän on minussa,
kokonaan minussa ja minua!
Hengitys hengitystäni, ääni minun ääntäni;
kaikki mikä Elämässä tapahtuu, tapahtuu minussa.
Minä olen Elämä.