5. sunnuntai helluntaista, Joh. 8:2-11, Hans-Christian Daniel

Hans-Christian Daniel
Espoonlahti

Olemme kokoontuneina täällä ikikauniissa ja kansainvälisesti korkealle arvostetussa Soukan kappelissa. Silmiemme eteen avautuu auki murrettu kallio, jonka edessä saamme tuntea sekä tuvallisuutta että oman elämämme murtuneisuuden ja rosoisuuden. Kallion eteen piirtyy lähes viivan omaisesti ja ohuelti risti, joka kantaa rikkinäisyytemme, joka tuo anteeksiantoa elämään ja jonka suuri plus-merkki auttaa meitä sietämään elämämme miinukset. Ylhäältä tulee puhdasta valoa, ja kattoa kantava avaruusristikko jouluhimmelin tavoin osoittaa elämämme tukirakennetta, joka tarvitsee tukea monesta suunnasta ollakseen kantokykyinen.
Tämän päivän evankeliumissa kohtaamme elämän rosoista puolta, kohtaamme syntiä, kaksinaismoraalia, sydämen kovuutta, tuomiomieltä, omantunnontuskia ja armon. Jännä kertomuksemme onkin suullisesti liikkunut Raamatun evankeliumien ulkopuolisena kertomuksena, ja se ilmestyy vasta 4. vuosisadalla niin kutsutussa Didaskaliassa eli syyrialaisessa kirkkojärjestyksessä, josta se vähitellen tulee Raamatun kreikkalaisiin ja latinalaisiin eri käsikirjoituksiin. Syyrian kirkkojärjestykseen se otettiin siksi, kun kastettujen eli kristittyjen esimerkillistä elämää vaatineiden rigorististen vaatimukset kirkossa lievennettiin viittaamalla siihen, että ihminen voi aina tehdä parannusta, palata kasteen armoon ja olla aina — myös nk. kuolemansynnin tilassa — pyhän Jumalan suunnattoman rakkauden kohteena. Vaikka kertomuksella onkin hämärä syntymä- ja välityshistoria, sillä on kuitenkin kirkas vaikutushistoria. Joka tapauksessa pitää korostaa sitä, että Jumalan lain ankarien ja yleispätevästi kymmeneen käskyyn tiivistetyjen vaatimusten suhde Jumalan armoon, anteeksiantoon ja laupeuteen ei voida koskaan teoreettisoida tai saada filosofisesti, juristisesti tai eettisesti yleispätevään dialektiikkaan. Jumalainen on kertomuksemme koko ajan kutistuva eli vähenevä läsnäolijajoukko, kunnes vastakkain jäävät ainoastaan — kuten kirkkoisä Augustinus latinalaisessa sanaleikissä toteaa — misera et misericordia eli kurja ja laupeus tai surkea ja armahtavaisuus.
Kummeksuntaa herättää jo syyttäjien puolueellisuus ja kaksoismoralistinen asenne, joka raastaa tuomittavaksi vain toisen osapuolen aviorikoksesta: yksinhän ei sitä tehdä. Jo siinä on syyttäjien syyllisyyttä.
Mitä Jeesus tekee? Hän vain kumartuu ja kirjoittaa sormellaan maahan. Mitä hän kirjoitta? — Tämä on muuten ainut kerta Raamatussa, että Herra Jeesus itse kirjoittaa jotakin. — Emme tiedä mitä hän kirjoittaa. Miksi hän maahan kirjoittaa? Kirjoitustoiminta viittaa hänen omiin sanoihinsa, kun hän useasti viittaa siihen, että kirjoitettu on: laki on kirjoitettu, valmiiseen muotoon pantu, mukaan otettavissa, luettavissa, opiskeltavissa, noudettavissa elämässä. Maahan kirjoitettava ei ole mukaan otettavissa, ehkä ei luettavissakaan. Se ei ole pysyvää, sillä jalat sen tallaavat, tuuli sen puhaltaa pois, sade peittää ja huuhtoo tunnistamattomuuteen. Maahan hän kirjoittaa, sillä ihmiskunnan kantaisä Aatami oli maasta otettu, maasta muovattu ja maaksi tullut suuren syntiinlankeemuksensa jälkeen. Me kaikki olemme saman perisynnin alaiset, ja kukin yksittäinen synti tai hairahdus on vain tuon maasta otetun ihmiskunnan kantaisän alkusynnin toteutus, aktualisointi ja uudelleenlankeemus. Kaikki maasta otetut ja maahan palavat ovat syntisiä, joiden ihmisruumiiksi hahmottuvan tomunainekseen joko sielunvihollinen sormellaan kirjoittaa tai Luojan sormella Herra Jeesus. Laki ja evankeliumi, oma synti ja lahjaksi saatu vanhurskaus, elämä ja kuolema: molemmat kirjoitetaan koko ajan maailmanhistorian hiekkavirtaan, joka tuulessa koko ajan vaihtuu ja muuttuu.
Herra kirjoittaa hiekkaan ikään kuin hänelle ei kuulu ihmisten väliset kiistat. Oikeus ja laupeus, laki ja armo ovat yhteismittaamattomat. Siksi Herran Jeesuksen yksinkertainen maahan kirjoittamistoimi viittaa siihen, että Luoja kumartuu maan kamarasta luomansa ihmiskunnan puoleen. Hän pysyy erossa ihmisten riidoista ja viittaa vain siihen lakiin, joka on kirjoitettu jokaisen ihmisen lihaa olevaan eli maan aineksesta otettuun sydämeen: ”Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven.” Se osuu ja uppoaa.
Synti pysyy syntinä, myös Jeesukselle. Hänhän sanoo: ”Mene, äläkä enää tee syntiä.” Hän siis kutsuu syntiä synniksi, potut pottuina. Mutta jotta syntinen voisi kääntyä ja elää, on Jeesuksessa Jumalan vanhurskaus ja laupeus, armo, tullut ihmiseksi. Hänen kanssaan synti on kuollut, ja anteeksianto on ylösnoussut. Siksi kristitty pyhässä kasteessa on otettu uuteen elämään, armon liittoon. Siksi Jumala rakastaa syntisiä ja nostaa heidät jatkuvasti uuteen elämään uskossa, toivossa ja rakkaudessa. Siinä on meillä aina murrettu mutta turvaa antavaa kalliota, puhdasta valoa ylhäältä, moninaisia tukirakenteita elämän ja pyhän Sanan kanssakäymisessä. Aamen.