5. sunnuntai helluntaista, Lk. 6: 36 – 42, Esko Väyrynen

Virret: 205: 1-5, 523: 7, 438, 190: 3-4, 344, 320:8.
Teksti: Lk. 6: 36 – 42
Vaatimusten paine on ankara nykypäivän yhteiskunnassa. Keskustelin viime viikon vaihteessa Lapuan herättäjäjuhlille saapuneen erään juhlavieraan kanssa. Sain sen vaikutelman, että hän oli saapunut arkaillen sitä, että jos häntä ei hyväksytä joukkoon. Inhimillisesti arvioiden hänellä ei olisi pitänyt olla mitään aihetta tuollaiseen pelkoon.
Jäin miettimään, että kuinkahan suurella jännityksellä seurakuntalaiset nykyisin kohtaavatkaan seurakunnan työntekijän, rippikoulunopettajan, vihkipapin tai lapsen kastajan. Onko niin, että Jeesuksen sana: ”Olkaa armahtavaiset” pitäisi ensiksi kohdistaa seurakunnan työntekijöihin. Onko niin, että seurakunta kuvastuu työntekijöistä ankarana vaatimusten esittäjänä. Koetaanko seurakunta niiden taakkojen kokoon käärijöiksi, joita sen työntekijätkään eivät pysty kantamaan..
Jeesus kehoittaa tämän päivän evankeliumissa antamaan anteeksi ehdoitta, auttamaan laskelmoimatta omaa hyötyä. Jo Jeesuksen opettamasta Isä meidän rukouksesta muistamme, että me rukoilemme Jumalalta syntejämme anteeksi, jotta osaisimme antaa toisillemme anteeksi. Liian usein unohdamme Lutherin selityksen: ”Me anomme tässä rukouksessa, ettei taivaallinen Isä katsoisi meidän syntejämme eikä niiden tähden hylkäisi rukoustamme: sillä me emme ensinkään ole mahdolliset saamaan, mitä rukoilemme, emmekä ole sitä ansainneet, vaan että hän antaisi meille armosta kaiken tämän; sillä me teemme paljon syntiä joka päivä ja ansaitsemme yksinomaan rangaistusta. Niin mekin tahdomme antaa sydämestämme anteeksi ja tehdä hyvää niille, jotka rikkovat meitä vastaan.”
Jos me kristittyinä olemme saaneet taivaallisen Isän armahtavaisuudesta tuntuman, niin me emme voi olla toisia tuomitsemassa. Jumalan edessä meillä ei ole mitään ansiota. Kuitenkaan Jumala ei lue meille tuomiota, koska hän on lunastanut medät vapaiksi kuolemasta Jeesuksen viattomalla kärsimisellä ja kuolemalla. Jumalan Pojan pyhä veri on vuodatettu meidän edestämme. Sekin ihminen, joka minun mielestäni ei ole minkään arvoinen, on lunasettu samalla hinnalla. Jumalan hinnoittelussa kukaan ei ole minua vähäarvoisempi. Minusta piti maksaa yhtä kallis lunastushinta kuin tuosta minun mielestäni kelvottomasta.
Alussa mainitsemani herättäjäjuhlavieras sanoi tunteneensa olevansa sellaisten juhlien vieras, jossa hänelle ei asetettu uusia vaatimuksia. Jos meidän kohdalle tulee se Jumalan Pyhän Hengen lahja, että olemme saaneet synnit anteeksi ilman omaa ansiota, silloin me emme voi vaatia lähimmäisiltä, toisilta ihmisiltä, uusia suorituksia.
Jumalan tahtoa vastaan rikkoneina, mutta kykenemättöminä täyttämään Jumalan tahtoa, meiltä putoaa vaatimusten pohja lähimmäisiimme nähden. Emme ole kanssavaeltajiamme parempia. Mutta Kristuksen sovitustyön osallisuuteen kasteessa liitettyinä meillä on lapsenoikeus olla pyytämässä Jumalalta taivasosuutta. Tätä jumalallista etuoikeutta meidät on kutsuttu kuuluttamaan kanssavaeltajille. Synti, Lutherin mukaan epäusko, on suuri synti, joka pyrkii kukistamaan meiltä jumalanlapseuden suoman oikeuden vaatia Jumalalta taivasosuutta.
Jeesuksen mukaan meillä on lähimmäisen arvosteluun sellainen oikeus, että jos hän on sortumassa epäuskoon ja sen vuoksi menettämässä rohkeutensa turvata Jumalan armoon, silloin me saamme muistuttaa häntä, että taivaallinen Isä on hänellekin armollinen, koska hän on meillekin armollinen. Tämän taivaallinen Isämme todisti sillä, että hän ei säästänyt ainokaista Poikaansa minunkaan vuokseni. Minäkään en ollut Jumalalle liian kelvoton.