Mitä tapahtuu, jos selviää vammoitta ketjukolarista, jossa monet loukkaantuvat ja jotkut kuolevat? Entä, miten sotilas reagoi, jos toinen sotilas vieressä saa osuman ja kuolee, mutta itselle ei käy kuinkaan? Aluksi eletään epäilemättä kauhun hetkiä ja mieleen nousee ajatus, että kuolema olisi voinut osua myös omalle kohdalle. Mutta mitä ihmisen päässä liikkuu, kun pahimmat kauhun hetket ovat ohitse ja elämä jatkuu entiseen tapaan? Joku kiittää hyvää onneaan. Jonkun kohdalla voi kuitenkin käydä niin hyvin, että hän kääntyy Jumalan puoleen – vaikka ei olisi ennen niin tehnytkään –, koska kokee, että Jumala armahti ja varjeli häntä.
Tiedostamattomalla tasolla kuolemanvaarasta selviäminen aiheuttaa psykologien mukaan merkillisen reaktion: toisen kuoleman läheltä nähneellä on taipumus tulkita tapahtunut niin, että hän on kuolematon, poikkeuksellinen henkilö, jota kuolema väistää. Niinpä toverin kuolema ei tee sotilasta välttämättä varovaisemmaksi eikä onnettomuuteen joutuminen välttämättä lopeta vastuutonta käyttäytymistä liikenteessä.
Meillä on myös taipumus kuvitella, että jos lähimmäistämme kohtaa jokin onnettomuus, hän on siihen itse syyllinen ja hänelle annetaan vain ansionsa mukaan. Jeesuksen ajan ihmisetkin olettivat, että Pilatuksen surmauttamat galilealaiset olivat muita suurempia syntisiä ja tornin alle jääneet Jerusalemin asukkaat olivat syyllistyneet johonkin pahempaan kuin muut, kuten päivän evankeliumissa kerrotaan. Jeesus kuitenkin kiisti ehdottomasti tällaisen ajatuskulun oikeutuksen: Mikä tahansa onnettomuus voi kohdata ketä tahansa, ja kaikki ovat samalla lailla tuhon omia, kun Jumala kerran tuomitsee jokaisen ihmisen. Tuomion voi välttää vain kääntymällä Jeesuksen puoleen ja turvautumalla siihen, mitä hän on tehnyt hyväksemme.
Maailmassa ei vallitse rautainen Karman laki, jonka mukaan ihmisen kärsimykset ovat seurausta hänen teoistaan, kuten idän uskonnot opettavat. Kärsimys on kyllä synnin seurausta, mutta ei yksityisen ihmisen synnin vaan ihmiskunnan yhteisen synnin seurausta. Joskus joudumme toki kärsimään ajallisessa elämässäkin omien syntiemme takia, sillä saamme niittää sitä, mitä olemme kylväneet, mutta silti kärsimys on suuri salaisuus. Emme yleensä pysty millään tavoin selittämän, miksi tietty sairaus, onnettomuus tai jokin muu koettelemus kohtaa juuri tiettyä ihmistä.
Vaikka kärsimykseen liittyy paljon sellaista, mitä me emme ymmärrä, kärsimyksellä ja kaikenlaisilla onnettomuuksilla on silti meille paljon sanottavaa riippumatta siitä, kohtaavatko ne meitä itseämme vai muita ihmisiä. Raamatussa sanotaan, että Jumalan hyvyys vetää meitä parannukseen. Meillä on kuitenkin taipumus pitää itsestään selvyytenä kaikkea sitä hyvää, mitä Jumala meille armossaan antaa. Siksi myös onnettomuudet ja muut vaikeat asiat voivat olla Jumalan palveluksessa. Ne voivat pysäyttää meidät ja opettaa meidät näkemään, kuinka hauras ihmiselämä on. Jumala haluaa, että tutkisimme itseämme sen valossa, mitä me itse ja lähimmäisemme ovat kokeneet.
Kun näin teemme, joudumme tunnustamaan, että Jumala on ollut ja on vieläkin käsittämättömän armollinen meitä ja koko ihmiskuntaa kohtaan. Mieleeni on jäänyt Jumalan armollisuuteen liittynyt pieni keskustelu, joka käytiin hengellisillä kesäjuhlilla jokunen vuosi sitten. Kesä on suurten hengellisten juhlien aikaa, ja olen vuosien mittaan ollut mukana useiden hengellisten liikkeiden juhlilla. Näitä kyseisiä juhlia eivät säät suosineet, vaan oli sateista ja kylmääkin, vaikka kesän piti olla kauneimmillaan. Keskustelin huonoista ilmoista kesäjuhlat järjestäneeseen liikkeeseen kuuluneiden ihmisten kanssa. Yksi keskustelijoista totesi, että ilmat eivät olleet aina ennenkään suosineet, ja muisteli, kuinka joskus oli pohdittu sitä, mistä tämä johtui: oliko menty harhaan ja ansaittu, että Jumala näin koettelee? Silloin oli joku huomauttanut, että Jumala ei suinkaan anna heille ansion mukaan, sillä jos näin tapahtuisi, taivaalta sataisi isoja kiviä!
Jumala ei tosiaankaan kohtele meitä ansioidemme mukaan. Jos tämän sydämessämme ymmärtäisimme, olisimme armollisia toisillemme emmekä salaisestikaan ajattelisi, että lähimmäisillemme maksetaan ansion mukaan, kun kärsimykset kohtaavat heitä. Mutta me olemme sokeita, olemme sokeita sille, mitä itse olemme tehneet ja millaisia itse olemme. Artur Dent sanoo tunnetussa ja luultavasti joillekin teistä tutussa pienessä kirjasessa “Totisen kääntymisen harjoitus” tutkistellessaan tämän sunnuntain evankeliumia: “Huomaamme tarkasti muiden ihmisten synnit ja niitä kovasti moitimme ja nuhtelemme. Sen sijaan tekeydymme mielellämme itse vanhurskaiksi. Ja kun on kysymyksessä omien vikojemme ja syntiemme huomaaminen, olemme myyrääkin sokeammat.”
Voimme kuitenkin rukoilla, että Jumala avaisi silmämme ja näkisimme hänen totuutensa valossa itsemme sellaisina kuin olemme ja myös Jumalan sellaisena kuin hän on: pyhänä mutta kuitenkin armahtavana. Kohtaamme Jumalan armollisuuden ja hyvyyden kaikessa ja kaikkialla elämässämme mutta ennen kaikkea hänessä, joka oli ja on täynnä armoa ja totuutta. Hänessä Jumala on täysin käsittämättömällä tavalla armahtanut meitä armottomia. Hänen täyteydestään me kaikki olemme saaneet armoa armon lisäksi.