5. sunnuntai helluntaista, Luuk. 13: 1-5, Martti Vaahtoranta

1.
Meitä perheenä ja erityisesti vaimoani koeteltiin kovalla kädellä pian neljätoista vuotta sitten. Olimme Saksasta käsin kesälomalla Suomessa. Loppusuvi oli kaunis, jopa kuuma, eli juuri sellainen, josta nautimme. Emme kuulu niihin suomalaisiin, joiden mielestä kaksikymmentä astetta alkaa olla jo ”sietämätöntä hellettä”.
Kun vain ei olisi ollut sitä sietämätöntä päänsärkyä! Vaimoni koetti lääkitä sitä kotikonstein, mutta huonolla menestyksellä. Ja sitten tulivat oireet, joita ei pelkällä päänsäryllä voinut selittää.
Piti lähteä tutkimuksiin. Rauman sairaalassa otettiin kuva, jota vaimoni sai ammatti-ihmisenä katsoa. Hän ei kuitenkaan uskonut silmiään. Tässä oli nyt varmasti jokin sekaannus! Eihän kuva voinut olla hänen päästään, koska siinä näkyi selvästi pelottava pyöreä, tumma kohta!
2.
Kuva ei kuitenkaan valehdellut. Oletus aivoverenvuodosta vahvistui myöhemmin. Ja vaimolleni ja koko perheellemme alkoi aika, jota emme hevin unohda.
Ihan kokonaan se ei ole vieläkään päättynyt. Leikkaus, johon vaimoni diagnoosin selvittyä pääsi Saksassa, oli kyllä lääketieteellinen huippusuoritus ja maallikon silmissä suoranainen ihme. Se poisti pelon uuden verenvuodon aiheuttamasta kuolemasta. Silti se jätti jälkeensä oireita, joiden kanssa on siitä pitäen ollut elettävä.
Leikkaus tehtiin heti loppiaisen jälkeen. Seuraavana syksynä potilas saattoi – tosin vielä heikkona – istua jälleen autonrattiin ja palata työelämään. Vähitellen voimat alkoivat palata. Ja minä kiitän tänäkin päivänä Jumalaa siitä, että olen saanut pitää rakkaimpani sen jälkeen kaikki nämä vuodet. Olemme saaneet viettää ne meille uutena yhdessä annettuna elämän lahjana.
3.
Siitä syksystä 2001, jonka elimme suuren epävarmuuden vallassa ja jonka kuluessa katsottiin myös kuolemaa suoraan silmiin, voisin puhua paljon. Ehkä siitä pitäisi kirjoittaa kirja vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen.
Kirjojen lukemiseen ei meillä tässä nyt kuitenkaan ole aikaa. Sen sijaan kerron eräästä merkillisestä kohtaamisesta, joka liittyy vaimoni ja koko perheemme kokemaan koettelemukseen. Samalla se avaa meille päivän evankeliumia:
Saksan kotikaupungissamme oli turkkilaistaustainen ja alevilaisiin kuuluva rouva, joka piti erinomaista pientä herkkukauppaa vanhan kaupungin ytimessä. – Alevilaiset ovat ryhmä, johon kuuluu joidenkin arvioiden mukaan yli kymmenesosa turkkilaisista. Heistä osa pitää itseään islaminuskoisina, mutta muut muslimit ovat asiasta eri mieltä. Itsekin pidän heidän uskontoaan enemmän usean uskonnon ja maailmankatsomuksen sekoituksena kuin oikeauskoisena islamina.
Kävimme tässä kaupassa aina silloin tällöin. Tuosta tarmokkaasta rouvasta olisi paljon kerrottavaa. Voisi puhua vaikka siitä, kuinka hän, vierasuskoinen tai suorastaan pakana, huolehti vanhan kristityn naapurinsa hengellisestä hyvinvoinnista pyytäen minua toimittamaan hänelle turkinkielisen Raamatun, naapurin täti kun ei osannut saksaa. Ja kun tälle tädille järjestyi tapaaminen turkkia taitavien työtovereitteni eli nykyisen piispani ja hänen puolisonsa kanssa, tämä alevirouva hääräsi illan emäntänä, kun me muut veisasimme turkkilaisia hengellisiä lauluja ja Istanbulista alkoi löytyä yhteisiä ystäviä.
4.
Jossakin vaiheessa ankaraa syksyämme menin ostoksille alevirouvan herkkukauppaan. Se oli yksi niitä askelia kohti normaalia elämää, joita silloin varovasti otettiin. Ja kun tuttuja oltiin, kerroin lyhyesti, mitä puolisolleni ja meidän perheellemme oli tapahtunut.
Siinä välissä taisi pari asiakasta ehtiä käydä kaupassa. En koskaan päässyt oikein pitkään, kunnolliseen keskusteluun tämän tuttavamme kanssa. En ole sellaisessa muutenkaan kovin hyvä. Itse asiassa olen surkea ”henkilökohtainen todistaja”. Varmaan sen tähden Saksassakin tein töitä enemmän kirjallisesti ja esitelmöiden kuin keskusteluja käyden.
Nytkin tein jo lähtöä. Taisin olla avaamaisillani oven, kun kauppias tuli tiskin takaa luokseni, puristi kaksin käsin kättäni, katsoi kyynelsilmin minua ja sanoi: ”En ymmärrä, kuinka Jumala sallii, että noin hyvät ihmiset joutuvat kärsimään niin paljon. Rukoilen tänä iltana puolestanne!”
5.
Jätän nyt pohdiskelun siitä, mitä minun olisi kristittynä pitänyt sanoa tälle väärää oppia tunnustavalle alevirouvalle, jota voisi ehkä sanoa myös pakanaksi, kun hän lupasi rukoilla puolestamme. En saanut sanotuksi, että ”turhaan rukoilet, kun et edes tunne sitä Jumalaa, jolle luulet puhuvasi”. Sellaiseen en pystynyt.
Ylipäätään minun oli ja on yhä vaikea todistaa syntisten Vapahtajasta ihmisille, joiden koen olevan monella tavoin parempia kuin minä ja jotka eivät myöskään itse näe olevansa armon ja anteeksiantamuksen tarpeessa. Sen tähden on suuri haaste todistaa Kristuksesta muslimeille. Kuinka julistaa lakia oikeasti hyville ihmisille, jotka eivät näe omassa sydämessään siellä sittenkin piilevää pahuutta, joka minun elämässäni on ilmeistä ja kaikkien nähtävissä?
Kuitenkaan ilman synnintuntoa ei ole katumusta, ilman katumusta ei ole uskoa eikä ilman uskoa ole pelastusta. Ja aivan varmasti kaikki, ihan kaikki me olemme ”syntiä tehneet ja Jumalan kirkkautta vailla”. ja tarvitsemme sen tähden Jumalan armoa ja anteeksiantamusta Kristuksessa.
6.
Tämä haaste ei ole täysin outo meille myöskään Suomessa, kun haluamme kertoa Kristuksesta tavallisille kunnon ihmisille. Eivät kaikki nykysuomalaisetkaan ole yhtenään pahanteossa. Meillä kristityillä on paha tapa puhua niiden synneistä, jotka eivät tule kirkkoon, mutta vaieta omistamme. Enkä minäkään niistä mielelläni muille kerro. Silti koen itseni monen uskosta vieraantuneen rinnalla häijyksi ja itsekkääksi ihmiseksi.
Tiedämme toki, että senkään kuoren alla ei kaikki ole kultaa, mikä ulospäin kovasti kiiltää. Mutta kuinka tehdä naarmu ehjään pintaan, joka itselläni on kokonaan rikki?
Tähän kysymykseen en paneudu tässä tämän enempää. Palaan takaisin Saksan Rheinhesseniin ja Alzeyn ikivanhaan pikkukaupunkiin ja kiinnitän huomiomme toiseen asiaan: siihen, että itäisiltä mailta sukujaan ollut tuttavamme piti vääränä ja epäoikeudenmukaisena sitä, että juuri meitä oli kohdannut onnettomuus, josta kerroin. Hänen mielestään me emme voineet olla niin pahoja ihmisiä, että olisimme ansainneet sellaisen kohtalon.
Itse olisin omalta kohdaltani ollut ja itse asiassa olen siitä yhä toista mieltä. Pidän ihmeellisenä armona sitä, että kaikesta pahuudestani huolimatta olen saanut pitää rinnallani suurimman Jumalan minulle antaman maallisen lahjan, jota ilman en ehkä myöskään olisi hengellisesti hengissä. Olen saanut armosta enkä ansiosta pitää vaimoni, jonka Jumala on minulle suuressa rakkaudessaan antanut.
7.
Alevirouva kuitenkin ymmärsi asian toisin. Hän näyttää ajatelleen, että onnettomuudet, joita koemme, ovat rangaistuksia erityisistä synneistä ja merkki sellaisesta pahuudesta, joka ylittää normaalin inhimillisen ilkeyden. Tai ehkä herkkukauppiaamme ajatteli, että tavallinen ihminen, sellainen kuin minä ja vaimoni ja varmaan myös hän, ei ole ollenkaan paha eikä sen vuoksi ansaitse sellaista, mitä me jouduimme kokemaan.
Tilanteemme oli myös vähän toisenlainen, kuin tuttavamme ehkä ajatteli. Hän ei varmasti tiennyt, että elimme paitsi keskellä siihenastisen elämämme kovimpia koettelemuksia, myös Jumalan ja ihmisten ylenpalttisen ja armahtavan rakkauden ympäröiminä. Myös kauppiastuttavamme oli lenkki tässä rakkauden ketjussa.
Meitä autettiin aivan maallisissa asioissa. Apua tarjosivat niin naapurit kuin Saksassa ja Suomessa asuvat ystävämmekin, työnantajani ja työtoverimme, Saksan seurakuntamme ja Suomen sukulaiset. Jälkeenpäin saimme kuulla, ja vielä vuosien perästä siitä meille kerrottiin, että puolestamme rukoiltiin jopa monella mantereella ja ainakin yhdessä meille kokonaan vieraassa ja tunnustukseltaan oudossa seurakunnassa.
Tämä kaikki tuntui meissä melkein ruumiillisena kantamisena. Esirukoukset muuttuivat teoriasta todellisuudeksi. En ole koskaan ennen elämässäni kokenut ihmisten, mutta myöskään Jumalan armahtavaa rakkautta niin läheisenä ja ehdottomana kuin silloin, elämäni raskaimpien viikkojen ja kuukausien aikana. Vaimoni varmasti omasta puolestaan vahvistaa saman. Ja hän joutui käymään vielä paljon, paljon minua syvemmällä koettelemusten puristuksessa.
8.
Ehkä ihmeellisintä tuossa ajassa oli, että kun minun on muuten kovin vaikea uskoa rikkomuksieni anteeksiantamukseen ja kun usein monet tämän hetken pienet ja suuret synnit menneisyydestä nousevat uhkaamaan minua ja tahtovat peittää minulta Jumalan armokasvot, nyt ne olivat kuin poispyyhityt. Mitään ei ollut Jumalan minua ympäröivän rakkauden ja minun, viluisen syntisen välissä. Jumalan ja ihmisten hyvyys kannattelivat minua ja meitä kaikkia juuri silloin, kun olisi voinut luulla Jumalan kätkevän kasvonsa ja ihmisten myötätunnon enemmän haavoittavan kuin auttavan meitä.
Ja alevituttavamme oli väärässä. Niin sen koimme silloin, ja niin koen sen nyt. Sen vahvistaa myös Jeesuksen opetus päivän evankeliumissa.
Väärä oli tuttavamme ajatus meidän erinomaisuudestamme – että olimme muka niin hyviä ihmisiä, ettemme olisi ansainneet onnettomuutta, joka kohtasi meidät. Emme totisesti olleet! Väärä oli hänen ilmeinen oletuksensa, että vain erityisen pahoja ihmisiä rangaistaan koettelemuksilla. Väärä oli myös ajatus, ettemme olisi ollenkaan ansainneet mitään rangaistusta.
9.
Alevituttavamme ajatteli niin kuin ihmiset kai yleensä ajattelevat. Varmaan niin ajattelisin minäkin, ellei Jumala myös elämänkokemukseni kautta olisi opettanut minua ymmärtämään asiaa toisella tavalla. Ja niin ajattelivat nekin, jotka tulivat kertomaan Jeesukselle Pilatuksen tappamista galilealaisista.
Galileassa kyti noihin aikoihin alituinen kapina. Sen tähden Pilatus Jerusalemin käskynhaltijana tarkkaili erityisesti sieltä saapuvia pyhiinvaeltajia. Hartaus saattoi hetkessä muuttua aseelliseksi kapinaksi tai ainakin sen yritykseksi.
Sellainen piti kukistaa alkuunsa. Ja niin sitten ilmeisesti tapahtui, että Pilatuksen sotilaat tunkeutuivat Jerusalemin temppelin esipihaan, jonne pakanoilla ei kuolemanrangaistuksen uhalla olisi ollut mitään asiaa, ja tappoivat siellä temppeliin uhraamaan saapuneita galilealaisia. Emme tiedä, oliko heidän joukossaan väkivaltaan taipuvaisia selootteja vai osuiko isku kokonaan vääriin ihmisiin. Mutta veri virtasi.
10.
Ne, jotka kertoivat asiasta Jeesukselle, pitivät ilman muuta selvänä, että galilealaisten kokema hirveä kuolema oli Jumalan rangaistus heidän synneistään. Siihen piti olla jokin erityinen syy! Ja varmasti viestin tuojat uskoivat itse kuuluvansa niihin, joita ei olisi sillä tavoin saanut rangaista. Olivathan he tavallisia kunnon ihmisiä, jotka ansaitsivat Jumalan siunauksen!
Tämän ajatuksen Jeesus kuitenkin joutui ampumaan lennosta alas. ”Luuletteko, että nämät Galilealaiset olivat syntiset kaikkein Galilealaisten suhteen, että heidän senkaltaista täytyi kärsiä?” Tai niin kuin vuoden 1938 raamatunkäännös sanoo: ”Luuletteko, että nämä galilealaiset olivat syntisemmät kuin kaikki muut galilealaiset, koska he saivat kärsiä tämän?” Niin Jeesus kysyy.
Sitten Hän viittaa toiseen tunnettuun tapahtumaan: Siiloassa oli sortunut torni ehkä täysin satunnaisten ohikulkijoiden päälle ja tappanut heidät. Nyt eivät olleet sotilaat asialla. Kyse oli puhtaasta onnettomuudesta.
Silti sitäkin ilmeisesti pidettiin Jumalan salamaniskuna, joka kohtasi ihmisiä, jotka olivat syntisempiä kuin muut. Ajateltiin, että he ansaitsivat erityisen rangaistuksen erityisistä synneistään. Mutta Jeesus kysyy: ”Luuletteko, että ne kahdeksantoistakymmentä, joiden päälle Siloan torni lankesi ja tappoi heidät, olivat vialliset kaikkein ihmisten suhteen, jotka Jerusalemissa asuvat?”
Eivät olleet. Eivät he olleet sen syntisempiä kuin ne, jotka tulivat kertomaan galilealaisten kauheasta kohtalosta Jeesukselle. Eivät Siiloan tornin alle sortuneet olleet yhtään sen pahempia ihmisiä kuin kukaan muukaan Jerusalemin asukkaista – tai kukaan meistä.
11.
Tämä on hyvä muistaa, kun pohdimme vaikkapa autolautta Estonian haaksirikossa syksyllä 1994 hukkuneiden tai Kauko-Idän tsunamin runsaan kymmenen vuoden takaisten uhrien syyllisyyttä siihen, mitä heille tapahtui. Jos me menisimme kertomaan Jeesukselle, kuinka Jumala varmasti rankaisi heitä sen jumalattoman menon tähden, jota Tallinnan-Tukholman laivalla tai Thaimaassa harjoitettiin, Jeesus pudottaisi meidät äkkiä maan pinnalle siltä omavanhurskauden korokkeelta, jonne itse olisimme itsemme korottaneet. ”Luuletteko, että ne, jotka meri nieli, olivat sen pahempia ihmisiä kuin te?” Jotenkin niin Hän meiltä kysyisi.
Mutta eivät nämä uhrit myöskään sen parempia olleet kuin muut ihmiset. Ei Jeesus puhu mitään omankaan aikansa onnettomuuden uhrien syyttömyydestä. Sillä tavoin Hän vetää maton alevituttavamme oletusten alta. Emme mekään syksyllä 2001, emme sitä ennen emmekä sen jälkeen olleet sellaisia ”hyviä ihmisiä”, joiden ohi kaikkien koettelemusten olisi oikeudenmukaisuuden nimissä pitänyt mennä. Päinvastoin.
12.
”Luuletteko, että nämät Galilealaiset olivat syntiset kaikkein Galilealaisten suhteen, että heidän senkaltaista täytyi kärsiä? Ei suinkaan, sanon minä teille, vaan ellette paranna teitänne, niin te kaikki niin hukkaan tulette. Taikka luuletteko, että ne kahdeksantoistakymmentä, joiden päälle Siloan torni lankesi ja tappoi heidät, olivat vialliset kaikkein ihmisten suhteen, jotka Jerusalemissa asuvat? Ei suinkaan, sanon minä teille, vaan ellette paranna teitänne, niin te kaikki niin hukkaan tulette.”
Kahteen kertaan Jeesus sanoo samat sanat ja saman lauseen: se, mitä tapahtui onnettomuudessa kuolleille, tapahtuu vuorenvarmasti myös meille, vaikka – ehkä – vain vähän myöhemmin. Emmekä menetä vain henkeämme, vaan hukkaamme myös sielumme helvettiin, jos kohtaamme kuoleman siinä väärässä uskossa, että ”nuo toiset tässä syntisiä ovat, mutta minä olen vain ympäristöni uhri”.
Varmasti Estonialla ja Thaimaassa harjoitettiin myös jumalatonta menoa, mutta niin sitä harjoitettiin Raumallakin, ja Pyhärannassa, Kodisjoella, Lapissa ja Eurajoella. Yhtäältä Jeesus ei sano oman aikansa viestintuojille sen ajan onnettomuuksien uhreista, että ”eihän toki: he olivat vain väkivallan ja satunnaisen onnettomuuden viattomia uhreja”. Mutta toisaalta sellaisia eivät olleet myöskään ne, jotka kertoivat Jeesukselle onnettomuudesta.
13.
Totta kai me olemme myös uhreja. Uhreja olivat myös kuolleet galilealaiset ja Siiloan tornin alle jääneet tai Estonian mukana hukkuneet ja Thaimaan tsunamissa kuolleet. He olivat kuitenkin yhtä vähän viattomia uhreja kuin me silloin syksyllä 2001 tai kuka tahansa meistä, koska onnettomuus meitä sitten kohtaakin ja tapahtuu se laivalla, lomalla tai kotona keinustoolissa istuessa.
On ollut ja on vain yksi viaton uhri: Jeesus Kristus. Vain Hän on joutunut ilman omaa syytään kokemaan suurimman mahdollisen rangaistuksen. Me kaikki muut olemme syyllisiä uhreja silloin, kun meitä koetellaan, vaikka usein käykin niin, että suhteellisesti syytön joutuu suhteettomasti kärsimään, kun suurimmat syylliset näyttävät pääsevän jonkin aikaa kuin koira veräjästä. Kerran hekin silti kaatuvat yhdessä meidän kanssamme siihen samaan kuoppaan, josta kukaan ei omin voimin pääse ylös.
Se pohjaton kuilu ei ole kuitenkaan viimeinen luku meidän elämämme tarinassa – ei välttämättä. Sillä onneksi on parannuksen mahdollisuus.
Biblia puhuu ”itsensä parantamisesta”. Se ei ole paras tapa kääntää sana, joka on tämän käsitteen taustalla. Sillä ei meistä ole itseämme parantamaan. Ehkä pystymme hiukan parantelemaan käytöstämme. Sitä ei Jeesus kuitenkaan tarkoita, kun Hän puhuu siitä ainoasta mahdollisuudesta, joka meillä on.
Todellinen, oikea parannus on sitä, että tunnustamme itsemme ihan yhtä lailla tsunamin tai Estonian uhrien kohtalon tai enemmänkin ansainneiksi kuin ne, jotka siellä hukkuivat. Se on sitä, että tunnustamme olevamme Jumalan ja ihmisten edessä syntisiä, joita ansiosta rangaistaan jo nyt ja kerran iankaikkisuudessa. Mutta se on myös ja ennen kaikkea sitä, että tämän rehellisesti tunnustaessamme emme katso omaa, surkeaa peilikuvaamme, vaan itsestämme poispäin siihen ainoaan Uhriin, joka on annettu ilman omaa syntiä, mutta kaikki meidän syntimme Jumalan pyhän Pojan päälle lastattuina. Parannus on sitä, että uskossa turvaudumme Kristuksen täytettyyn työhön ja uskomme Hänen tähtensä ja Hänessä omat syntimme anteeksi annetuiksi.
14.
Tämän Jumalan suurimman rakkauden tähden mekin saimme kokea kovan koettelemuksemme keskellä Hänen armoaan ja laupeuttaan emmekä Hänen vihaansa ja poissaoloaan. Jumala ei kohdellut meitä meidän ansiomme mukaisesti, vaan armahti lapsiaan. Hän sekä antoi syntimme anteeksi että niistä huolimatta auttoi meitä sen uuden elämän alkuun, jonka saimme, kun vaimoni sai hiljalleen toipua ja palata elävien kirjoille ja kun lapsemme saivat pitää äitinsä ja minä rakkaista rakkaimman puolisoni.
Aina ei käy näin. Kerran meidänkin aikamme tulee. Kerran meidänkin on ylitettävä Jordan.
Mutta jos emme astu viimeisen rajan yli uskossa omaan erinomaisuuteemme ja kiroten Jumalan vihaa, vaan armahdettuina syntisinä Hänen sanomattomaan laupeuteensa Jeesuksessa Kristuksessa luottaen, meidän viimeinenkin koettelemuksemme koituu meille siunaukseksi – ja siitä tulee todella viimeinen. Sillä taivaassa eivät enää tornit kaadu päälle eivätkä Pilatuksen joukot tapa ketään, eivät myöskään sairaus, nälkä eikä köyhyys. Siellä olemme turvassa. Amen.