Rakkaat kristityt!
Viime sunnuntaina oli puhetta Jeesuksen opetuksesta: eivät terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat – ja ”en minä ole tullut etsimään hurskaita, vaan syntisiä.” Ja kuinka hän kutsui seuraamaan itseään.
Seuraamisen voi aloittaa – tai sitä voi jatkaa – osoittamalla armollisuutta. Tänään jatkan siitä.
Elämä ei ole oikeudenmukaista. Elämä ei vain kulje niin, että paha seuraisi pahaa – ja hyvä seuraisi hyvää. Sitähän kai oikeudenmukaisuus olisi – kukin saa mitä ansaitsee – hyvää tai pahaa.
Toinen pyrkii elämään kaikin tavoin terveellisesti – syö ravintosuositusten mukaisesti, välttää tupakanpolttoa ja liian runsasta alkoholinkäyttöä – ja kuitenkin voi sairastua vakavasti ja kuolla. Toinen vähän välittää ruuan terveellisyydestä ja muutenkin harrastaa sellaista, mitä ei pidetä hyvänä – ja on kuin vanha tervaskanto – elää pitkään ja suhteellisen terveenä.
Elämänsä asiat hyvin hoitava voi yhtäkkiä joutua rattijuopon kolaroimaksi maantiellä – menettää jopa henkensä. Asiat vain tapahtuvat, kysymättä mitenkään sitä, ansaitsiko hän tätä vai ei. Elämä ei ole reilua.
Meihin on jotenkin hyvin syvään kirjoitettu vaatimus oikeudenmukaisuudesta. Oikeustaju vaatii sitä – silmä silmästä, hammas hampaasta – on vanha oikeusperiaate.
Ja sitten tulee Jeesus, joka kääntää jälleen kaiken nurin. Hän opettaa yksiselitteisen selkeästi: elämä ei kohtele meitä oikeudenmukaisesti. Ei ole niin, että paha saisi aina pahan palkan ja hyvä hyvän palkan.
Kuten tiedämme – Jeesuksen aikana Palestiinaa hallitsivat roomalaiset. Maaherra Pilatus nimenä on aivan tuttu – onhan hän saanut nimensä jopa uskontunnustukseen. Neljännysryhtinas Herodes Antipas oli toinen hallitsija samaan aikaan. Kumpikin oli yhtä verisiä ja mielivaltaisia hallitsijoita. Ymmärtääkseni Jeesus viittaa kapinaan Jerusalemissa, jonka Pilatus tukahdutti verilöylyllä. Joukkomurhat eivät tuolla Lähi-idässä tunnu olevan mikään uusi keksintö. Verilöylyissä saa surmansa moni viaton.
Oli sitten kyse Pilatuksen käskemästä verilöylystä tai onnettomuudesta, jossa torni kaatuu – uhriksi joutuminen oli ilmeisen sattumanvaraista. Ei niitä kukaan ansainnut – he eivät olleet sen syntisempiä muut.
Me ihmiset voimme ajatella – ja ajattelemmekin – että on olemassa pieniä syntejä ja suuria syntejä. Kristus ei tunnu ajattelevan niin – kaikki yhtälailla tarvitsevat parannusta. Mielenmuutosta. Kääntymistä Jumalan puoleen. Me olemme samassa veneessä elämän historiastamme riippumatta.
Kuinka helposti me syyllistämme niitä, jotka näyttävät olevan keskellämme jotenkin huonompiosaisia. On helppo syyllistää heitä, jotka päihteet – viina tai muu – ovat vieneet mukanaan. Ja kuitenkin – raja on jotensakin hienon hieno. Miksi me saamme olla suhteellisen terveitä, miksi meidän elämämme on suhteellisen ojennuksessa, miksi me olemme onnistuneet pitämään päämme pinnalla – miksi meille ei ole käynyt huonosti. Ei siihen ole vastausta.
Mutta olemme myös toisessa mielessä samassa veneessä ja samassa asemassa. Olemme myös samalla tavoin Jumalan rakkauden ja armollisuuden kohteina. Jumalan hyvyys ja Jumalan armollisuus ovat myös täysin epäoikeudenmukaisia. Armo ja rakkaus ja hyvyys eivät milloinkaan tule osaksemme, koska ansaitsemme ne. Emme ansaitse – emme kukaan. Ja kuitenkin Jumala rakastaa ja on armollinen, koska hän yksinkertaisesti vain haluaa sitä. Jumala rakastaa, koska hän rakastaa. Hän armahtaa, koska hän armahtaa.
Apostoli Paavalin johtopäätös tästä kaikesta oli: ”Älkäämme siis enää tuomitko toisiamme. Katsokaa sen sijaan, ettette saata veljeänne kompastumaan ja kaatumaan.”