Saarna 28.6.2015 Porvoon tuomiokirkossa
Yhtenä keväänä olin kovasti myöhässä erään projektin kanssa. Tiesin, että se ei mene eteenpäin ilman minun osuuttani. Hävetti. Yritin miettiä, voisinko syyttää tapahtuneesta jotain muuta kuin itseäni, vaikka olosuhteita, mutta rehellisyyden nimissä en voinut. Niinpä osuuteni tehtyäni lähetin sen sähköpostilla asianosaisille. Odotin vastausta. Ajattelin, että vastausviestissä täytyy olla joku näpäytys, joku huokaisu siitä että asia ei ole edennyt niin kuin pitää, ehkä opetus tai läksytys, jonka olin täysin ansainnut, jokin piiloviesti nyt ainakin. Vastaus tuli seuraavana päivänä. Siinä luki: ”Kiitos paljon! Laitetaan tämä eteenpäin. Hyvää kesää!”
”Hyvää kesää!” Siinä rangaistus vitkuttelustani. Siinä valoisa palanen armoa, joka onnistui koskettamaan.
Tämän sunnuntain teema on ”Armahtakaa!” Tuossa kertomassani kokemuksessani koin ehkä enemmänkin armollisuutta kuin armoa. Se johtui varmaankin siitä, että minua hävetti oma saamattomuuteni. Ja vaikka olisi hyvä, että häpeä kohdistuisi yhteen tekoon kerrallaan, häpeän tunne kohdistuu yleensä koko olemukseen, koko itseen. ”Miksi olen tällainen epäkelpo?” Suomessa on tutkittu häpeää paljon viime vuosina, Teoksia aiheesta ovat kirjoittaneet esimerkiksi teologit kuten Paavo Kettunen ja Ben Malinen. Tutkijat ovat pitäneet tärkeänä, ett häpeä ja syyllisyys erotetaan toisistaan. Häpeä kohdistuu omaan arvottomuuden tunteeseen, kun taas syyllisyys omaan väärin tekemiseen. Näitä ei pitäisi sekoittaa keskenään. Omaan häpeän tunteeseen ei voi saada anteeksiantoa, syyllisyyteen sen sijaan voi. Häpeään auttavat muut asiat, varmasti empatia niiden joukossa.
Kun lukee vaikkapa naistenlehtiä tai seuraa keskusteluohjelmia televisioissa, tulee vahvasti sellainen olo, että nykyään haetaan armoa nimenomaan omaan olemukseen, omaan ihmisyyteen, omaan kelpaamiseen. Armoa äideille, jotka eivät jaksa olla tehokkaita, armoa ulkonäköönsä tyytymättömille, herkille, väsyneille. Tämä on armollisuutta, joka on tärkeää ja se koskettaa. Siinä viestissä, että riittää sellaisena kuin on, kaikuu Jumalan valtakunnan sävel.
***
Tämän sunnuntain evankeliumissa puhutaan kuitenkin eri kieltä kuin naistenlehdissä. Ehkä kieli toisaalta muistuttaa uutisista tuttua kerrontaa, kaikessa väkivaltaisuudessaan ja verisyydessään. Jeesuksen luo tuli ihmisiä, jotka kertoivat Pilatuksen surmauttaneen uhraamaan tulleita galilealaisia, niin että heidän verensä oli sekoittunut uhrieläinten vereen. Lisäksi tekstissä puhuttiin kahdeksastatoista ihmisestä, jotka saivat surmansa, kun Siloan torni sortui heidän päälleen.
Nämä tapaukset olivat selvästi tuon ajan uutisia. Me olemme kuulleet samantyyppisiä uutisia tänä viikonloppuna. Terroritekoja on raportoitu Ranskasta, Tunisiasta ja Kuwaitista. Ihmishenkiä on menetetty väkivallan ja kaaoksen seurauksena.
Oli kyse sitten Pilatuksesta surmista, terroristien iskuista tai siitä pimeästä puolesta tekoineen ja tekemättä jättämisineen, joka ihmisyyteen –jokaiseen ihmiseen- tavalla tai toisella kuuluu, nyt ei tarpeessa ole armollisuus persooniemme eri puolia kohtaan vaan armo pahojen tekojen keskellä. Siksi päivän teema on huuto: ”Armahtakaa!” Yksi sana, käskymuoto – ja huutomerkki.
Kaksi tuhatta vuotta sitten tapahtunut Luukkaan evankeliumin raportoima keskustelu muistuttaa niitä keskusteluja mitä meidän aikanamme käydään. Ihmisiä askarrutti silloin olivatko verilöylyssä ja onnettomuudessa kuolleet kenties syyllistyneet pahempiin synteihin kuin eloon jääneet. Samaa on joissain uskovaisissa piireissä kyselty vaikkapa Estonian, tsunamin ja World Trade Centerin lentokoneiden yhteydessä. Oliko kyseessä Jumalan erityinen rangaistus tai herätyshuuto? Jos Jeesus otetaan auktoriteetiksi, näihin kyselyihin on vain yksi vastaus, joka kuultiin tänään evankeliumissa: Ei ole.
Jeesuksen vastausta ei toisaalta voi pitää myöskään erityisen lempeänä tai puhtaasti rauhoittelevana. Hänhän sanoo: ”Samalla tavalla te kaikki olette tuhon omia ellette käänny.”
Tämä Jeesuksen lause on pakko kuulla. Ei Jeesus kulje ympäriinsä ja sano, että ”ei teidän tarvitse kääntyä ”, ”pitäkää vaan kiinni vanhoista vääristä malleista ja pahoista teoistanne”, ”ette te ole vastuussa mistään”. Jeesuksen julistus ja etiikka on yhtä kirkasta kuin se armo, joka hänessä tuli ilmi, se rakkaus, se myötätunto.
Jeesuksen vastauksessa lohdullista ja vapauttavaa on kuitenkin sen universaalisuus, syvä tasa-arvo, ihmisyyden asettaminen samalle viivalle. Ei ole Jeesuksen tapaista jaotella ihmisiä hyviin ja pahoihin, ei ole Jeesuksen tapaista suosia tai syrjiä mitään ryhmiä. Hän sanoo: ”Samalla tavalla te kaikki.” Me ihmiset emme ole me ja nuo, me olemme ”kaikki”. Jeesus ei tingi tästä tosiasiasta piiruakaan.
***
Tuo Jeesuksen käyttämä ilmaisu lauseessa ”ellette te käänny”, eli kääntyminen, on kreikankielisessä Uuden testamentin alkutekstissä metanoia. Kirjaimellisesti se on usein käännetty mielenmuutos.
Mielenmuutos. Mielenmuutos voi olla ihmisen kutsumus, vaikka kenestäkään ei synnitöntä tulekaan tässä maailmassa. Uuden testamentin keskeiset henkilöt, alkuseurakunnan kantavat voimat ovat Pietari ja Paavali. Pietari kielsi ja hylkäsi Jeesuksen, Paavali vihasi Jeesusta ja vainosi tämän seuraajia. Nämä kaksi kokivat kuitenkin mielenmuutoksen, johon liittyi armahtavan Jeesuksen kohtaaminen – kohtaaminen, johon liittyi kysymys. Pietarilta Jeesus kysyi: ”Rakastatko minua?” Paavalilta hän kysyi:” Miksi vainoat minua?” Alkuseurakunta perustettiin kahden epäonnistujan varaan. He olivat kuitenkin kohdanneet itsensä Jeesuksen paljastavassa mutta armollisessa valossa.
***
Mielenmuutos on tärkeässä osassa myös elokuvassa, joka käsittelee yhtä aikamme kammottavinta pahuuden ilmentymää, juutalaisten vainoa toisen maailmansodan aikana. Steven Spielbergin ohjaamassa ”Schindlerin listassa” mielenmuutos on tarjolla elokuvan kahdelle päähenkilölle. Toinen heistä on keskitysleirin johtaja Amon Goeth. Hänen sympaattisempi natsiystävänsä Oskar Schindler yrittää taivuttaa Goethin mielenmuutokseen. Hän houkuttelee tätä uuteen ajattelutapaan: ”Eikö osoittaisikin suurempaa valtaa armahtaa ihminen kuin tapaa hänet?” Oskar kysyy. Hetken aikaa Goeth jaksaakin armahtaa tappamisen sijasta, kunnes kiväärin valta saa hänestä taas otteen. Se siitä mielenmuutoksesta.
Oskar Schindlerin oma mielenmuutos tapahtuu hitaammin, se kehittyy läpi koko elokuvan. Juutalaisten pelastaminen kerta toisensa jälkeen on aluksi pinnallinen sivubisnes, mutta lopulta se on Schindlerille tärkeämpää kuin mikään muu. Elokuvan lopussa, keskitysleirin vapauttamisen jälkeen, Schindler katsoo järkyttyneenä autoaan ja pinssiään takkinsa rinnuksessa. Niillä hän olisi vielä voinut ostaa joitakin ihmisiä vapaaksi, miksi hän ei tehnyt sitä? Schindler itkee, ja keskitysleirillä olleet lohduttavat häntä. He auttavat hänet, vuorostaan jahdatuksi joutuneen, pakoon antamalla hänelle omia vanginvaatteitaan, jotta häntä luultaisiin vapautetuksi juutalaiseksi eikä tapettaisi vihollisena.
Vaatteidenvaihdossa on jotain tuttua. Eikö meillekin opeteta kasteesta lähtien, että Jeesukseen pukeutuneina, ylitsepursuavaan armoon kääriytyneinä, me olemme Jumalan omia ja pelastettuja? Me saamme tuon uuden vaatteen armosta, ja se kutsuu meitä mielenmuutokseen.
***
Kuluneella viikolla uutisotsikoissa on ollut paitsi väkivalta ja terrorismi, myös: armo. Mediassa on laajalti näytetty videota, jossa Yhdysvaltojen presidentti Barack Obama puhkeaa laulamaan ’Amazing grace’ –laulua. Amazing grace tarkoittaa Ihmeellinen armo. Obaman laulu kuultiin Clementa Pinckneyn hautajaisissa. Pinckney tuli ammutuksi kahdeksan muun rinnalla viime viikolla Charlestonissa, kirkossa, jossa hän oli pappina. Muistopuheessaan Obama sanoi pohtineensa armoa koko viikon. Hän liitti armon siihen, että ihminen eläytyy toisen ihmisen osaan, kävelee hänen kengissään ja katsoo hänen silmillään maailmaa.
Obama puhui myös kristillisestä armonkäsityksestä. Hän sanoi. ”Armoa ei voi ansaita. Armo ei ole jotain, joka kuuluu meille. Armo on Jumalan vapaa ja hyvästä tahdosta kumpuava lahja.” Amazing grace –laulun sanojen myötä kuultiin vielä kokemus armosta, joka yhdistää Pietaria, Paavalia, ja jokaista: ”Olin kadoksissa, mutta minut löydettiin. Olin sokea, mutta nyt minä näen.”
Laura Mäkelä