Psykologit ovat luokitelleet ihmisen tarpeita ja pohtineet, millä edellytyksillä erilaiset tarpeet tulevat tyydytetyiksi. Ihminen on sosiaalinen olento, ja tarvetta olla yhteydessä toisiin ihmisiin on yleisesti pidetty yhtenä keskeisenä tarpeena. Raamatun mukaan yhteyden tarve on ihmisen tarpeista syvin, koska emme kaipaa vain yhteyttä toisiin ihmisiin, vaan meillä on myös tarve olla yhteydessä Jumalaan, Luojaamme. Kirkkoisä Augustinus on tunnetusti sanonut, että ihminen on rauhaton, kunnes hän löytää levon Jumalassa.
Jumala loi ihmisen läheiseen yhteyteen itsensä kanssa, ja alun perin myös ihmisten välisen yhteyden tarve tuli täysin tyydytetyksi. Synti kuitenkin rikkoi ihmisen yhteyden Jumalaan, ja sen seurauksena ihmiset eivät pysty enää elämään keskenäänkään yhtä läheisessä ja luottamuksellisessa yhteydessä kuin aikaisemmin.
Ihmisen suurin kaipaus on saada elää läheisessä yhteydessä Jumalan ja lähimmäistensä kanssa: jokainen haluaa olla sekä Jumalan että lähimmäistensä hyväksymä ja rakastama ja jokaisella on myös tarve rakastaa. Ihmisen suurin tragedia on puolestaan siinä, että synti ja syyllisyys estävät hänen kaipauksensa toteutumisen. Synti tekee meistä kovia ja armottomia ja haluamme asettua lähimmäistemme ja jopa Jumalan yläpuolelle. Syyllisyys puolestaan tekee meistä pelokkaita. Pakenemme Jumalaa ja pelkäämme, että Jumala torjuu ja hylkää meidät, koska tiedämme sydämessämme ansaitsevamme tuomion, vaikka emme sitä halua tunnustaa. Torjutuksi ja hylätyksi tulemisen pelko jäytää myös ihmisten välisiä suhteita – eikä vain pelko vaan myös se, että ihminen kohtaa sen, mitä hän pelkää. Pelko tulla torjutuksi ja hylätyksi voimistuu joka kerta, kun jäämme yksin, ja lähimmäiset kääntävät meille selkänsä tavalla tai toisella.
Synnin sokaisemana ja syyllisyyden painamana ihminen arvioi lähimmäisiään eri tavoin kuin itseään. Näemme helposti lähimmäistemme synnit – erityisesti silloin, kun he kohtelevat meitä väärin –, pidämme niitä suurina ja anteeksiantamattomina ja olemme valmiit lausumaan niistä tuomion. Omia syntejämme sen sijaan puolustelemme ja arvioimme ne vähäisiksi. Tekopyhyytemme on suuri. Näemme roskan lähimmäisemme silmässä mutta hirsi omassa silmässä voi jäädä meiltä huomaamatta, kuten Jeesus sanoo päivän evankeliumin tunnetussa vertauksessa.
Jeesus varoittaa meitä vakavasti ryhtymästä lähimmäistemme tuomareiksi. Niin kuin me mittaamme muita, niin meidätkin mitataan. Jos tuomitsemme lähimmäisemme, tuomitsemme samalla itsemme.
Niinpä Paavali kirjoittaa roomalaiskirjeessä: “Et voi mitenkään puolustautua, ihmisparka, sinä joka tuomitset muita, kuka sitten oletkin. Tuomitessasi toisen julistat tuomion myös itsellesi, koska sinä toisen tuomitsija, teet itse samoja tekoja.” (Room. 2: 1) Jumalan edessä kaikki synnit ovat vakavia, eikä hän katso vain ulkonaista tekoa. Jumala näkee myös sydämeen ja katsoo myös mahdollisuutta. Raamatun mukaan kukaan ihminen ei ole koskaan tehnyt mitään sellaista tekoa, mihin eivät kaikki muutkin ihmiset saattaisi syyllistä. Ihmisten lähtökohdat ja olosuhteet ovat erilaisia, ja toinen on arempi kuin toinen eikä siksi uskolla tehdä samoin kuin tämä, mutta kaikkein hirvittävimpienkin syntien tekemisen mahdollisuus löytyy jokaisen ihmisen sydämestä. On pelkästään Jumalan armoa, että emme ole syyllistyneet samanlaisiin pahoihin tekoihin kuin joku toinen, ja siksi meillä ei ole pienintäkään oikeutta tuomita muita.
Lähimmäisten tuomitsemisesta pidättyminen ei tarkoita sitä, että meidän täytyy hyväksyä heidän väärät tekonsa. Kun Jeesus puhuu tuomitsemisesta, hän varoittaa meitä ottamasta itsellemme kadotustuomion lausumisen valtaa, joka kuuluu vain Jumalalle. On hyvin tärkeää ja välttämätöntä, että osaamme tehdä selvän eron hengellisten, vain Jumalalle kuuluvien, ja maallisten, ihmisten välisiin ajallisiin suhteisiin liittyvien, asioiden välillä. Jos lähimmäisemme tekee väärin, meillä ei ole lupa tuomita häntä Jumalan edessä, vaan meidän tulee jättää lähimmäisemme ja hänen tuomitsemisensa Jumalan käsiin. Sen sijaan meillä on lupa eikä vain lupa vaan myös velvollisuus kertoa hänelle, että hän tekee väärin. Raamattu kehottaa meitä myös varottamaan toisiamme synnin tekemisen seurauksista.
Sekin on oikein, että käännymme niiden puoleen, joille on annettu maallisissa asioissa tuomiovalta, jos meille tai jollekin lähimmäisellemme tehdään vääryyttä. Tuomion antaminen jääköön sitten heidän tehtäväkseen. Kun Jeesus puhuu vuorisaarnassa oikean posken kääntämisestä, jos meitä lyödään vasemmalle, hän ei tarkoita sitä, että meidän täytyy aina suostua kaikkeen mahdolliseen. Jeesuksen seuraajan ei tule pitää kynsin hampain kiinni oikeuksistaan, mutta periksi antaminenkin voi olla väärä menettelytapa, jos se rohkaisee väärintekijää jatkamaan entiseen tapaan. Tärkeintä on ajatella lähimmäisen parasta, osoittaa hänelle kaikissa tilanteissa varauksetonta rakkautta ja antaa hänelle anteeksi.
Omille rikkomuksilleen Jeesuksen seuraajalla ei ole koskaan lupa vaatia anteeksiantoa. Meillä ei ole oikeutta sovittaa Jeesuksen sanoja tuomitsemisesta lähimmäisiimme vaan ainoastaan itseemme. Itse asiassa ryhdymme lähimmäistemme tuomareiksi myös silloin, kun puolustelemme tekojamme ja vaadimme, että lähimmäistemme on annettava meille anteeksi mielestämme vähäiset rikkomuksemme. Erityisen röyhkeästi menettelemme, jos kaiken lisäksi rohkenemme vielä vedota siihen, että Jeesus varottaa tuomitsemasta ja kehottaa antamaan anteeksi. Kaikkein suvaitsemattomimpia ovat usein ne, jotka esiintyvät suuren suvaitsevaisuuden nimissä, ja erityisen armottomia voivat olla ne, jotka puhuvat kauniisti anteeksiannosta ja syyttävät toisia tuomitsemisesta.
Kun teemme väärin ja vaadimme sitten anteeksiantoa ja annamme itse itsellemme anteeksi, me sinetöimme yhteyden katkeamisen lähimmäistemme kanssa. Näin tekemällähän me riistämme lähimmäisiltämme mahdollisuuden antaa anteeksi. Sillä anteeksi ei voi antaa, jos ei ole mitään anteeksiannettavaa.
Tämä totuus pätee vielä suuremmalla syyllä Jumalan edessä. Jumala haluaa antaa anteeksi ja armahtaa. Hän ei koskaan hylkää ja torju meitä, vaikka pelkäämme niin tapahtuvan. Mutta jos ajattelemme, että emme ole syyllisiä emmekä tarvitse armoa, meille mitataan, niin kuin me mittaamme. Tekopyhyydessämme voimme kuvitella, että Jumala vastalahjaksi armahtaa meitä, jos me olemme armollisia. Meistä itsestämme ei kuitenkaan löydy todellista armollisuutta, ja siksi Jeesuksen sana voidaan ymmärtää vain toisin päin: jos me tuomitsemme lähimmäisemme, meidät tuomitaan samalla tavoin, sillä armottomuutemme osoittaa, että Jumala ei ole saanut armahtaa meitä.
Vain Jumalan armo tekee armahtavia meistä kovista ja armottomista. Emme voi tuomita lähimmäisiämme, jos tunnemme edes hieman itseämme ja jos olemme edes hieman kokeneet, kuinka käsittämätön armollinen Jumala on. Tällaista lain sanan synnyttämää itsetuntemusta ja evankeliumin sanan tuomaa armoa me tarvitsemme aina uudelleen.
Jumalan armo ei ole itsestään selvä asia, joka luonnostaan kuuluu meille. Jos näin ajattelemme, pidämme Jumalan armoa halpana armona. Me emme silloin näe syntimme ja syyllisyytemme suuruutta emmekä ymmärrä, miten paljon Jumalalle maksoi se, että saamme olla vapaat ansaitsemastamme tuomiosta. Jumala tuomitsi, hylkäsi, erotti yhteydestään ja antoi kuolemaan ainoan Poikansa, ettei hänen tarvitsisi tuomita ja hylätä meitä. Vain Jeesuksen tähden Jumala voi ottaa meidät takaisin yhteyteensä ja antaa meille elämän.
Me emme ymmärrä koskaan loppuun asti sovituksen salaisuutta, mutta jokainen ihminen tajuaa tai vaistoaa hämärästi syvällä sisimmässään, että synnin ja syyllisyyden ongelmaan ei ole mitään helppoa ratkaisua. Muutoinhan me emme pakenisi Jumalaa emmekä pelkäisi, että meidät hylätään. Emme myöskään tuomitsisi lähimmäisiämme.
Jumalan armo ei ole itsestään selvä mutta varma asia. On varmaa, että Jumala haluaa armahtaa meitä, koska hän itse niin sanoo. Ihmisten välinen armollisuus ja anteeksiantaminen heijastavat Jumalan armoa, mutta niitä ei voi verrata siihen. Meillä on taipumus mittailla Jumalan armoa omien kokemustemme ja ajatustemme mukaan. Näin tehdessämme me emme pääse koskaan oikein tuntemaan Jumalaa ja hänen armoaan. Jumala jakaa meille armoa käsittämättömän suurella mitalla. Hän ottaa meidät yhteyteensä ja sulkee meidät armonsa syliin sellaisina kuin olemme ilman mitään ehtoja ja vaatimuksia.