Kerran eräällä kuninkaalla oli ongelma: hänen alamaisensa olivat likaista väkeä. Tarkastusmatkoilla hänen eteensä tuli aina naamaltaan sotkuista sakkia. Ratkaistakseen ongelman kuningas julisti suuren kasvojenpesukilpailun. Määräaikana paikalle kuninkaan palatsiin saapui kaikenlaista yrittäjää kuka minkäkinlaisen ihmeaineen tai vekottimen kanssa. Viimeisenä paikalle saapui myöhässä likainen ja rähjäinen resupekka mukanaan ämpärillinen tervaa. Ennen kuin kukaan ennätti tajuta mitään, ukkorähjä otti sudin ja sotki muiden kilpailijoiden kasvot tervalla. Kun toisten kasvot tuhri, niin omat näyttivät kaikessa likaisuudessaan muita puhtaammalta. Ja tuosta konstista kansa vasta innostui. Valitettavasti se on yhä edelleen yleisessä käytössä. Tässä lajissa me karjalaiset taidamme olla yhtä sukkelia kuin kaikki muutkin. Juuri tällaista toimintaa Jeesus suomii evankeliumissa. ”Kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa, että omassa silmässäsi on hirsi? Kuinka voit sanoa veljellesi: ’Annapa, veli, kun otan roskan silmästäsi’? Ethän sinä näe edes hirttä omassa silmässäsi. Sinä tekopyhä! Ota ensin hirsi omasta silmästäsi, vasta sitten näet ottaa roskan veljesi silmästä.”
Jeesuksen sanat ovat kovia, mutta niin perin tosia. Kun on kyse omista tarpeista, ihminen katsoo vain itseään. Mutta kun on kyse vioista ja virheistä, laiminlyönneistä ja synneistä, ihminen katsoo vain toisia. Kun kovasti taistellaan toisten vikoja vastaan, yleensä ummistetaan silmät omilta. On helppoa tuomita niitä, joiden viat ovat näkyvät ja selvät. Sen sijaan emme sano mitään itsestämme, emme tee tiliä omista virheistämme, emme yritä parantaa sitä, minkä parantaminen olisi omassa vallassamme. Kuinka usein toisten tuomitseminen ja toisten vikoihin keskittyminen on sellainen savuverho, jonka suojassa itse saamme olla rauhassa?
Mistä me löydämme rohkeuden katsoa itseämme peiliin? Mistä saamme voiman myöntää, että minä olen syyllinen ja syntinen ihminen? Millä oikeudella arvostelen toisia ja vaadin heitä tilille virheistään? Vai onko asia niin kuin nyrkkeilijä, kansanedustajanakin toiminut Tony Halme lausahti: ”Jumala armahtaa, minä en”? Miten tajuaisimme sen, että kun osoitamme toisia sormella, niin kolme sormea osoittavat meihin itseemme? Evankeliumimme alku antaa näihin kysymyksiin vastauksen. ”Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa.”
Koska Jumala armahtaa meitä, mekin voimme armahtaa toinen toistamme ja itseämme. Mutta tuo armahtaminen ei merkitse Jumalalle jonkinlaista sormien läpi katsomista tai välinpitämätöntä suurpiirteisyyttä. Se ei merkitse syntien ja syyllisyyden väheksymistä. Taivaallinen isämme on armahtavainen Kristuksen tähden, maailman syntien sovituksen tähden. Tarvittiin Jeesuksen sovintokuolema, jotta me saisimme iloita anteeksiantamuksesta. Me olemme ”kallisti ostetut”. Tällä tavoin Jumala antoi maailmalle uuden rakkauden voiman, uuden armahtamisen mahdollisuuden. Jumalan rakkauden tähden mekin rohkenemme katsoa itseämme peiliin, kohdata oman syyllisyytemme ja syntisyytemme sekä löytää armon. Ja tämän armon tähden me voimme olla armahtavaisia toinen toisellemme ja lähimmäisillemme.
Koettu hyvyys menee eteenpäin. Toisten ihmisten osoittama hyvyys on monesti erityisen tarpeellista. Evakkoon lähteneet karjalaiset saivat osakseen monenlaista kohtelua. Oli onni, jos sai katon päänsä päälle. Vielä suurempi onni oli, jos tuli hyväksytyksi ja löysi oman paikkansa uusilla asuinsijoilla. Moni muistaa lämmöllä niitä hyviä ihmisiä, jotka tekivät sen mahdolliseksi. Heistä kerrotaan lapsille ja lapsenlapsille.
Jumalan hyvyyttä kokenut ihminen haluaa itsekin olla hyvä. Anteeksi saanut ja armahdettu ei voi tehdä muuta kuin itsekin armahtaa ja antaa anteeksi. Armahdetulla syntisellä ei ole aikaa tarkkailla toisten syntejä. Hänellä ei ole halua saada toisesta yliotetta, koska hän tietää itse elävänsä kokonaan Jumalan laupeuden varassa. Niilo Tuomenoksa on pukenut tämän kokemuksen sanoiksi vaellusvirressään: 1. ”Näin syntisenä, Herra, kun täytyy vaeltaa, vain armo minut kantaa, heikkoa vahvistaa. En pyhäksi voi tulla, en paremmaksikaan, vaan tällaisena, Herra, käsiisi jäädä saan.” 2. ”Näin mahdottoman luona suostuthan asumaan ja aivan avutonta sylissä kantamaan. Et väsy, vaikka minä väsynkin kokonaan. Armosi rakkautesi ei lopu milloinkaan.”
Tällainen armahdettuna armahtaminen voi katkaista toisten syyttelyn ja tuomitsemisen sekä katkeruuden ja koston ketjun. Juuri siksi Jeesus opetti meitä rukoilemaan: ”… anna meille anteeksi meidän syntimme, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.” Mutta tuo ”niin kuin” ei ole Jumalan armon ehto. Se on armon seuraus. Armo kulkee edellä. Armahdettuina armahdetaan. Pelastettuina palvellaan. Siksi ne, joiden omasta silmästä on otettu hirsi pois, voivat Jumalan armahtavan laupeuden avulla hellästi auttaa roskaa pois myös toisen silmästä. Jeesus ei kiellä roskan ottamista. Itse asiassa se olisi rakkaudetonta. Mutta Jeesus opettaa: ”Ota ensin hirsi omasta silmästäsi, vasta sitten näet ottaa roskan veljesi silmästä.”
”Vasta sitten näet”, sanoo Jeesus. Roskan ottaminen toisen silmästä ei ole kiellettyä, mutta sillä on ehtonsa, ja se vaatii taitoa. Siksi päätän saarnani rukoukseen, jota on kutsuttu Fransiscus Assisilaisen rukoukseksi:
Vapahtajani, tee minusta rauhasi välikappale, niin että sinne, missä on vihaa, toisen rakkauden, missä loukkausta, toisin anteeksiannon, missä epäsopua, loisin yksimielisyyden, missä erehdystä, osoittaisin totuuden, missä epäilystä, auttaisin uskoon, missä epätoivoa, nostaisin luottamukseen, missä pimeyttä, loisin sinun valoasi, missä surua, virittäisin ilon ja lohdutuksen. Niin että, oi Mestari, en yrittäisi niin paljon etsiä lohdutusta kuin lohduttaa muita, hakea ymmärtämystä kuin ymmärtää toisia, pyytää rakkautta kuin rakastaa muita. Sillä antaessaan saa, kadottaessaan löytää, unohtaessaan saa anteeksi, kuollessaan nousee iankaikkiseen elämään.
Karjalaisten kesäjuhlien jumalanpalvelus