5. sunnuntai helluntaista, Ps. 13: 2-6, Hans-Christian Daniel

Luther selostaa Ps 13: 2-6
2 Herra, kuinka kauan?
Oletko unohtanut minut iäksi?
Kuinka kauan peität minulta kasvosi?
Sinä et ainoastaan jätä minua yksin ja tahdot tukia mi-nua, vaan unohdat minut ikään kuin olisin kuollut ja elämän kirjasta ja muististasi poispyyhitty; ikään kuin olisit tyystin hylännyt minut etkä tahtoisi ikinä enää nähdä minua, etkä ainoastaan ajallisesti, vaan ikuisesti, niin että joutuisin kirottujen kanssa olemaan ikuisesti kadoksissa. Niin, vaikka minä nyt peloissani huutaisin puoleesi kuinka kovasti, katso, sinä et ainoasta ole kuuntelematta minua, vaan jotta et voisi kuulla minua, ’käännät kasvosi minulta pois’ ja olet tullut aivan armottomaksi. Kasvojen peittäminen tai poiskääntäminen on sitä, että lupauksen sana on otettu pois ja Jumala jättää ihmisen sanaa ja lupausta vailla, niin että joudutaan vastakkain perkeleen, lain, synnin, kuoleman ja helvetin kanssa, ja tässä ahdistuksessa viipyminen tuottaa kärsimättömyyttä. Eikö tässä Psalmissa selkein sanoin maalata kuvaa tästä katkerim-masta sielunahdistuksesta, joka kaikkialla tuntee ja ko-kee poiskääntynyttä, vihamielistä, leppymätöntä ja ikui-sesti vihaista Jumalan? Sillä tässä itse toivo joutuu epä-toivoon, ja kuitenkin epätoivo vielä toivoo, ja elää aino-astaan sanomaton huokaus, jolla puhuu puolestamme Pyhä Henki (Room. 8:26), joka liikkui pimeydellä peitetty-jen vetten yllä. Tätä ei käsitä kukaan, joka ei ole maista-nut sitä.
3 Kuinka kauan viholliseni ovat voitolla?
Tässä rupeaa voitto jo taipumaan ahdistuneen puolelle ja kiusaus päättymään. Sillä tässä ahdistuksessa on voiton alku jo siinä, että huomataan, kuka on se vihollinen, joka on voittoisa. Sillä vaikka vihollinen Jumalan sallimuksesta on pääsemässä voitolle, niin kes-kellä ahdistusta ei vihollinen, vaan Jumala itse näyttää tekevän kaiken. Siihen tähtää myös vihollinen, että ahdistunut ei katso olevansa tekemisissä hänen vaan yksin Jumalan kanssa. Niin kuin näemme ristiinnaulitussa Kristuksessa, jota vihollisensa solvaten pelottivat niin kauan, kunnes näytti siltä, että hän olisi Jumalan vihaama. Ja koska kyseessä on yksittäinen pelkästään yksilöön kohdistama ahdistus, ymmärrän sen niin, että tämä vihollinen on saatana itse, vaikka sitä voidaan ymmärtää tulevan ihmisten kautta. Perkele oin oikeastaan aktiivinen tässä kiusauksessa. Siitä monet katsovat Kristuksen kokeneen pirun kiusauksia useasti, varsinkin puutarhassa (Luuk. 4:13). Katso, kuinka hän Joh. 12:27-28 ahdistuneesti pitää neuvoa sielunsa kanssa, kun hän ensin sanoo: Mitä sanoisin? Ja sen jälkeen rukoilee: Pelasta minut tästä hetkestä. Ja jälleen hän peruuttaa: Juuri tähän on elämäni tähdännyt; kunnes hän sanoo: Isä, kirkasta nimesi! Tähän taistelu vihdoin päättyy. Sillä meidän täytyy uskoa hänestä, että hänen totisena ihmisenä täytyi kärsiä kaikki kiusaukset.
4 Katso minun puoleeni ja vastaa minulle,
Herra, Jumalani!
Sytytä silmiini valo,
älä anna minun nukkua kuolemaan
Ahdistus tekee ihmisen aivan uneliaaksi ja laiskaksi, niin kuin opetuslapset olivat puutarhassa, sillä surumielisyys vie kaikki voimat ja aistit. Siksi psalmin rukoilija pyytää: Rakas Herra Jumala, kirkasta, se on: tee minut jälleen iloiseksi, anna reipas ilme. Kun Jumalan kasvot ovat kääntyneet meistä pois, hapuilemme pimeässä ja yritämme paeta mihin vaan; kun hän taas kääntää kasvonsa puoleemme, silmämme kirkastuvat ja löydämme neuvoa joka paikasta. Psalmin rukoilija lisää vielä: älä anna minun nukkua kuolemaan osoittaakseen vaaran. Niin sanoo Sir. 30:25: Surumielisyys tapaa monia ihmisiä, ja apostoli Paavali 2. Kor. 7: 10: Maallinen murhe tuottaa kuoleman. Synkkä mieli kuihduttaa ruumiin, Sananl. 17:22. Ja Jeesus Sirak teroittaa usein, että nuorta ihmistä olisi es-tettävä tulemasta surumieliseksi (melancholicus), se näet pilaa ruumiin ja elämän, luut ja ytimet.
6 Minä luotan sinun armoosi,
saan iloita sinun avustasi.
Minä laulan kiitosta Herralle,
hän pitää minusta huolen.
Psalmin laulaja tuntuu asettavansa tämän vihollistensa ylimielisyyttä nastaan, ikään kuin hän sanoisi: he kers-kaavat olevansa voitolla ja iloitsevat häviöstäni; mutta minä en kerskaa voimastani, vaan sinun laupeudestasi, en iloitse voitostani, vaan sinun pelastuksestasi, se on sinun avustasi, jolla olet laupeudestasi auttanut minua, kun en ollut sen arvoinen ja olisin ansainnut aivan toista. Niinpä suurin paino on sanoissa armosi ja avustasi. Joka pystyy siihen ja osaisi kääntyä surussaan niin, että jättäisi Jumalan ankaruuden esimerkit ja vihankuvat pois silmistään ja katsoisi pelkästään armoa, se olisi jo voitolla. Sillä sellaista hengen surumielisyyttä ei pystytä voittamaan muulla tavoin kuin katsomalla Jumalan armoa ja laupeutta ja lupauksia. Psalmin laulaja ei kerskaa ansiollaan, ja tässä mikään teko voi päteä, vaan ainoastaan usko ja luottamus armoon ja laupeuteen. Tässä teroitetaan jälleen sitä, että jokainen osoittautuu Jumalan edessä kirottavaksi syntiseksi, ja että kukaan ei voi kestää tällaisessa pirujen pohjoistuulessa, vaikka hän olisikin pyhä ja täynnä hyviä tekoja. Sillä jos jokin muu asia voisi auttaa meitä autuuteen kuin Jumalan pelkkä laupeus, se olisi tässä epäilemättä ilmoitettu tässä.
Lähde: Das Lutherwort zum Psalter. Eine Auswahl aus D. Martin Luthers Psalmenauslegun. 2. erw. Aufl., zusammengestellt von Th. Brandt, Bad Salzuflen 1947, s. 33-36. Suom. Hans-Christian Daniel ©2002