Päivän tekstimme sijoittuu Jeesuksen viimeiselle matkalle Jerusalemiin. Matkakertomukset muodostavat reilun kahden luvun pituisen kokonaisuuden, jossa tarinoiden teemat liikkuvat aiheesta toiseen. Punaisena lankana on Jeesuksen tuleva kuolema ja Hänen seuraajilleen sen jälkeen lankeava tehtävä.
Tämä teksti on tuossa kokonaisuudessa oleva irrallinen lisä, jonka Markus on laittanut keskelle opetusta siitä, kuka on suurin Taivasten valtakunnassa. Edellä on puhuttu lapsesta esikuvana ja jälkeenpäin jatketaan suoraan varoituksella heidän johdattamisestaan lankeemukseen. Matteuksen evankeliumissa nämä ovatkin peräkkäin ja tämä päivän tekstimme puuttuu kokonaan.
Tämän irrallisuutensa vuoksi teksti on tuottanut vaivaa tutkijoille. Jotkut liittävät sen kertomuksiin Sebedeuksen pojista Jaakobista ja Johanneksesta, jotka olivat innokkuudessaan melko suvaitsemattomia. Toiset taas näkevät jotkut tekstin sanamuodot osoituksena siitä, että jakso ei lainkaan liittyisi Jeesuksen maalliseen elämään vaan olisi jonkun alkuseurakunnan jäsenen saama profetia, jonka Markus olisi sitten liittänyt tekstiinsä.
Kummassakin tapauksessa on muistettava, että evankeliumit eivät olleet Jeesuksen elämäkertoja vaan pikemminkin katekismuksia, joilla opetettiin uusille kasteoppilaille keskeisiä asioita kristinuskosta Jeesuksen opetusten ja tekojen avulla. Alkuseurakunnan erilaiset teologiset korostukset tulevatkin sitten esille tarkasteltaessa sitä, mitä Matteus ja Luukas ovat lisänneet Markuksen tekstiin, poistaneet siitä tai muuttaneet sen sanamuotoja. Monet nykyisen kristikunnan kiistoista ovat peräisin jo alkuseurakunnan ajalta.
Tekstissä viitataan henkilöön, joka käytti Jeesuksen nimeä ilmeisesti jonkinlaisessa manauksessa. Tuon ajan ihmiset uskoivat yleisesti, että nimessä sinänsä oli voimaa ja erilaiset manaajat käyttivätkin niitä laajasti toiminnassaan. Vielä toisella kristillisellä vuosisadalla jopa juutalaiset taikurit ilmeisesti käyttivät sitä koskapa juutalaisten hengellinen johto erikseen ja nimenomaisesti kielsi sen.
Johannes ei lainkaan pitänyt siitä, että joku heihin kuulumaton käytti Jeesuksen nimeä apuna manauksissaan. Jeesus suhtautuu huomattavasti suvaitsevaisemmin tilanteeseen ja tyynesti toteaa, että ”[j]oka ei ole meitä vastaan, on meidän puolellamme.” Jos joku käyttää hänen nimeään, se on vain osoitus sitä, että tämä arvostaa Häntä.
Mitä tässä tekstissä olisi meille opittavaa?
Käytännön strategisena oppituntina opetuslapsille Jeesuksen sanat merkitsivät sitä, että potentiaalisia liittolaisia ei pidä mennä karkottamaan pois. Sosiaalisten liikkeiden teoriat puhuvat tällaisissa tapauksissa sympatisoijista. Aktivistien ja kannattajien lisäksi jokaisella liikkeellä on myös paljon niitä, jotka hiljaisesti sympatisoivat liikettä vaikkeivät aktiivisesti kannatakaan sitä. Tällaiset ihmiset ovat sopivassa tilanteessa rekrytoitavissa liikkeen kannattajiksi. – Sen, minkä liiketutkijat nykyään sanovat teoreettisesti, Jeesus sanoi tavanomaiseen tapaansa yksinkertaisen nasevasti.
Nykyiselle kristinuskolle tämä merkitsee sitä, että kirkkojen on huomioitava myös ne, jotka eivät ole aktiivikristittyjä tai kristittyjä lainkaan. Kohteliaat ja kunnioittavat välit kannattaa säilyttää ja siltoja ei pitäisi poltella mihinkään suuntaan. Koskaan ei tiedä milloin jokin ryhmä saattaa olla avuksi – antaa tuon Jeesuksen mainitseman maljallisen vettä tai jotain muuta mitä tarvitaan.
Toinen opetus on tuo Johanneksen saama näpäytys Jeesukselta. Opetuslapsijoukon sisäpiiriläisenä Johannes oli innokkaasti määrittelemässä sitä, kuka sai käyttää Jeesuksen nimeä ja kuka ei. Peitellysti Johannes pyrki sanelemaan sitä, mikä on oikea tapa seurata Herraa ja mikä ei.
Tämä alkaakin tuntua tutulta.
Läpi kristikunnan historian on aina ollut niitä, jotka ovat katsoneet parhaaksi määritellä sitä, mikä on oikea tapa seurata Kristusta ja mikä ei. Määritellä mikä on oikea usko ja mikä ei. Määritellä millainen suhde Jumalaan on oikea ja mikä väärä. Määritellä miten ihmisen tulisi elää ollakseen kunnon kristitty.
Tässä tekstissä Jeesus selväsanaisesti kieltää tuollaisten rajausten tekemisen. Meillä ei ole oikeutta sanoa kuka saa käyttää Jeesuksen nimeä. Meillä ei ole oikeutta määritellä kuka kelpaa Jeesukselle ja kuka ei. Meillä ei ole oikeutta väittää, että meidän tapamme olisivat ainoita oikeita kristillisiä tapoja tai meidän tapamme uskoa olisi se ainoa oikea kristillinen usko.
Jeesus ei toimi niin. Ei toiminut silloin eikä toimi nykyäänkään. Hän hakeutui useimmiten juuri niiden ihmisten seuraan, joita ns. kunnon ihmiset eivät pitäneet minkään arvoisina. Hän etsi niitä, joiden usko ei ollut yhtä varmaa ja selkeää kuin aikansa uskonnollisilla johtajilla ja herätyskristillisillä kiivailijoilla. Hän lähestyi pakanoita, publikaaneja, viininjuojia, syömäreitä, prostituoituja, spitaalisia ja muita, joita ihmiset tavallisesti kavahtivat ja halveksivat. Niitä, jotka eivät missään suhteessa olleet esimerkillisiä.
Näitä ihmisiä Hän lähestyi. Kohtasi heidät ihmisinä. Osoitti kunnioittavansa ja rakastavansa heitä ja voitti heidät puolelleen.
Evankeliumi ei leviä paaluttamalla ehdottomia raja-aitoja tai asettamalla ehdottomia käyttäytymissääntöjä. Se ei leviä sulkemalla joitain ihmisiä ulos joillain perusteilla.
Evankeliumi leviää nykyään samalla tavoin kuin Jeesus sitä levitti: Kohtaamalla ihmisiä; hyväksymällä heidät; osoittamalla rakkautta
Tähän evankeliumin levittämistehtävään Hän kutsuu meitä tänäänkin. Me vastaamme Hänelle nousemalla tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme.
Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan…