Paluutietä tulevaisuuteen ja toivoon
Saarna pappis- ja diakoniaordinaatiossa Turun tuomiokirkossa
Olavin tiet aukenevat
Eilen ja toissa päivänä tässä kirkossa ja sen vaiheilla avattiin pyhän Olavin meritie. Se on uusi pyhiinvaellusreitti saarten ja meren ylitse Ruotsiin, josta matka jatkuu maitse Trondheimiin, Olavin haudalle. Keskiajan Suomessa Olavi oli Henrikin ohella – tai jopa ennen häntäkin – merkittävin ja suosituin pyhimys. Turussa oli (Kaskenkadun mäessä) pyhän Olavin luostari, Ahvenanmaan, Satakunnan ja Uudenmaan sineteissä oli hänen kuvansa, Olavin kirkkoja on monia ja linnojakin yksi. Nyt uudelleen löydetyt ja merkityt pyhiinvaellusreitit kulkevat Olavin muistopaikkojen kautta, ja lähivuosina niitä tulevat vaeltamaan lukemattomat ihmiset, jotka tällä tavoin kokevat löytävänsä jotakin merkityksellistä.
Luterilainen reformaatio väheksyi pyhiinvaelluksia ja piti niitä ”lapsellisina ja tarpeettomina tekoina” (CA 20) – taustalla oli tietenkin kamppailu siitä, edellyttääkö Jumalalle kelpaaminen joitakin erityisiä tapoja ja käytäntöjä, vai otetaanko ihminen vastaan aivan tällaisenaan. Eiköhän vain meille syntynyt pysyvä mielikuva, että katolilaiset vaeltavat pyhiin saadakseen siitä erityistä hengellistä ansiota, kun taas me luterilaiset seisomme vakaasti tässä – kun emme muuta voikaan – ja vanhurskaudumme ihan näin vain. Ruotsalainen emerituspiispa Martin Lind huomautti kuitenkin perjantaina, että 1970-luvun katolisessa katekismuksessa pyhiinvaellusta ei mainittu lainkaan ja 1990-luvullakin vain nelisen kertaa ohimennen; noissa katekismuksissa on sentään satoja sivuja.
Olennaisen kaipuu ja aidon ikävä
Ei se ole kirkosta kiinni, mitä viimeisen kahden- tai kolmenkymmenen vuoden aikana on tapahtunut. Euroopan pyhiinvaellusreitit kuhisevat kansaa, ihmiset ovat liikkeellä. Jokin on toisin, jokin ei ole pysynyt paikoillaan. Tämän liikkeellelähdön selitykset hapuilevat eikä yhtä selitystä varmaan olekaan, mutta yhtä jos toistakin hahmottuu. Kaivataan jotakin olennaista ja aitoa. Etsitään – yhtä aikaa – lähtökohtaa ja päämäärää. Halutaan palata ja edetä – niitäkin yhtäaikaisesti – yksinkertaisempaan. Pyritään yhteyteen ainakin luonnon ja toisten kulkijoiden kanssa, mutta – tietoisesti tai tiedostamatta – myös itsensä ja Jumalan kanssa.
Kun hakeudutaan lähteille – niin alkulähteille kuin elämänjanon nyt sammuttaville lähteille – voidaan ottaa määränpääksi vaikka pyhäksi nimitetyn Olavin hauta Nidarosin tuomiokirkossa. Nykykatsannossa Olavin pyhimysmäisyys on outoa, sitä on hyvin vaikea tunnistaa ja siksi myös vaikea tunnustaa. Niin kuin erinäiset muutkin oman aikansa hallitsijat ja maansa kristillistäneet kuninkaat Olavi Haraldinpoika ei häikäillyt käyttää painostusta ja väkivaltaa. Pakolla käännyttämistä voisi nykytermejä mukaillen kuvata ”luovaksi tuhoamiseksi”; kun joku nyt vaeltaa pyhiin juuri näitä teitä, häntä varmaankin ohjaa ennemmin se, mitä lopulta tuli luoduksi kuin se tuho, jota kylvettiin.
”Siionin tiet surevat” Baabelin vankeudessa
Tämän sunnuntain saarnatekstissä profeetta Jeremia puhuttelee sellaista joukkoa, joka sekin on kokenut luovan tuhon – mutta joka ei tuhon luovuudesta vielä paljoakaan tai juuri mitään tiedä. Jeremia kertoo Jumalan ajatusten olevan ”rauhan eivätkä tuhon ajatuksia” ja Jumalan antavan ”tulevaisuuden ja toivon”. Jeremia puhuttelee niitä juutalaisia, jotka vuosina 597 ja 587 eKr. vietiin pakolla Babyloniaan; jälkimmäisenä vuonna myös Jerusalem tuhottiin. Temppeli oli hävitetty, pääkaupunki oli raunioina – itse asiassa koko maa oli mennyttä. Väestön pakkosiirrot Babyloniaan veivät maasta sen hallitsijat ja yläluokan, kaikki, joiden voisi ajatella asettuvan uuden nousun johtoon. Vaikka Jeremia nyt raottaakin aivan toisenlaista tulevaisuutta, mitä toiveikkainta, hänen nimissään perinteisesti kulkevissa Vanhan testamentin Valitusvirsissä kuuluu toisenlainen ääni (1: 4; 5: 14–15): ”Siionin tiet surevat, kukaan ei tule juhliin. Kaikki hänen porttinsa ovat autioina, hänen pappinsa huokaavat, neidot valittavat. Katkera on Siionin kohtalo. Vanhimmat eivät enää kokoonnu kaupunginportille, nuoret miehet eivät näppäile soittimia. Sydämestämme on ilo kuollut, tanssimme on vaihtunut suruksi.”
Kokemus Baabelin vankeudesta on ollut niin väkevä, että se on jäänyt pysyväksi osaksi kristillistä kuvakieltä. Yksi Lutherin pääteoksia on Kirkon Baabelin vankeudesta (1520), mutta ennen muuta kielikuvalla ja mielikuvalla vieraaksi koetusta maasta tai maailmasta on paikkansa hengellisen elämän sanoittamisessa. Samaan tapaan kuin pyhiinvaellus suuntautuu yhtäaikaisesti menneeseen ja tulevaan, samaan tapaan Siion, Jerusalem, on yhtä aikaa paikka, jonne palata, ja tila, jonne edetä. Se on samanaikaisesti sekä jokin kaivattu maanpäällinen olotila että taivaallinen määränpää.
Pakkosiirtolaisuus pakotti uuteen
Suomalaisten herätysliikkeiden itseymmärrykseen elämä enemmän tai vähemmän vieraaksi koetussa ympäristössä on kuulunut erityisen selvästi. Kun Valitusvirsissä ”nuoret miehet eivät näppäile soittimia”, psalmissa 137 puolestaan ripustettiin kanteleet Baabelin virtain vierillä kasvaviin pajuihin. Tätä perusteltiin sillä, että vaikka vangitsijat olisivat halunneet, että heille veisataan Siionin virsiä, ei Herran virsiä voi veisata vieraalla maalla. Sitä myöten evankelisten laulukirja on Siionin kannel, lestadiolaisten Siionin laulut ja körttiläisten Siionin virret. Kristityn vastakulttuurisuus tai muukalaisuus maailmassa ei kuitenkaan ole niin yksiselitteistä kuin tuosta voisi äkkiseltään päätellä.
Jeremia huipentaa tulevaisuuden ja toivon lupauksen Jumalan sanoihin: ”Minä tuon teidät takaisin siihen paikkaan, mistä minä vein teidät pakkosiirtolaisuuteen.” Vain muutamaa jaetta aikaisemmin (29: 5–7) hän on kuitenkin kehottanut – yhtä lailla Jumalan suulla – rakentamaan taloja, istuttamaan puutarhoja, menemään naimisiin ja lisääntymään sekä toimimaan ”sen kaupungin parhaaksi, johon minä olen teidät siirtänyt”. Runoilija P. Mustapää kuvaa tätä kaksinaisuutta osuvasti; kuinka ollakaan, runon nimikin on Siionin virsi: ”Me kantelemme pajuihin – ja pajut kellastuivat, kedon villiheinä kulottui, pois hagab-linnut uivat. Vieressä virtain Baabelin me Jeremiaa luimme ja himoruokaa nauttien viisaasti vanhennuimme.”
Seuraavassa värssyssä Mustapää yhtä kaikki päättää runon liikkeelle lähtöön: ”Vierestä virtain Baabelin kummuista kohotkaamme, luut lahot! Matkaan! Marssimaan! Siion on isänmaamme.” Kun Persia valtasi Babylonian, lupaus palata tosiaan täyttyi: ”Minä tuon teidät takaisin siihen paikkaan, mistä minä vein teidät pakkosiirtolaisuuteen.” Silti Mesopotamiaan, Baabelin virtojen Eufratin ja Tigrisin rannoille, jäi huomattava juutalainen vähemmistö, joka eli ja vaikutti siellä aina meidän päiviimme saakka. Se jatkoi sen uudistusliikkeen työtä, joka oli pakkosiirtolaisuuden aikana käynyt uudelleen läpi koko uskonperinnön ja opetellut elämään ilman temppeliä ja omaa maata. Jos jokin tuho on osoittautunut luovaksi, niin juuri Jerusalemin hävitys ja pakkosiirtolaisuus. Se pakotti lukemaan ja tulkitsemaan Jumalan työtä kansan historiassa perusteellisesti uudelleen. Tässä valossa mekin Vanhaa testamenttia edelleen luemme.
Paluutiellä törmää Jumalaan
Jeremian lyhyt katkelma lupaa tulevaisuuden ja toivon, ja me kuulemme sen olevan lupauksen myös meille. Me kuulemme sen kuvauksena Jumalan pysyvästä mielenlaadusta, niin historian käänteissä ja aikaan ja paikkaan sitoutuneena kuin hän toimiikin. ”Te etsitte minua, ja te löydätte minut! Koko sydämestänne te minua etsitte, ja minä annan teidän löytää itseni, sanoo Herra.” Eikö vain tässä ole jotakin kaikua siitä, mikä nykyajan pyhiinvaeltajaa ajaa ja mitä hän saattaa saada kokeakseen? Kulkeminen, hakeutuminen ja etsiminen voi kyllä olla niin hahmottumatonta kuin suinkin, mutta Jumalaan törmääminen on jotakuinkin väistämätöntä, jos on lähtenyt liikkeelle hakemaan merkitystä. Miten hänet voisikaan olla kohtaamatta, jos kaipaa olennaisempaa ja yksinkertaisempaa ja jos haluaa kokea yhteyttä kaikkiin ja kaikkeen.
Kuinka ollakaan, yhdessä Siionin virressä (81:4) veisataan näinkin: ”Herra suuri, olen tässä alla vaivan vaikean: paluutietä etsimässä orjuudesta maailman.” Pyhiinvaeltaja kulkee ajassa yhtä aikaa kahteen suuntaan, menneeseen ja tulevaan. Siksi kaikki eteneminen on myös paluuta, siksi kaikkein nykyaikaisin ja ajankohtaisin mielekkyys koetaan palaamiseksi alkulähteille ja keskittymiseksi ytimeen. Vaeltaminen pyhiin vaatii itsekuria ja hidas kulkeminen kasvattaa nöyryyttä: noiden kilvoittelijan kahden hengellisen perushyveen harjoittaminen avaa paluureitin toisaalta elämyshakuisuuden ja itsekeskeisyyden orjuudesta, toisaalta ylimielisyyden ja piittaamattomuuden tuottamasta eristyksestä.
Kanssakulkijoita ja majatalonpitäjiä
Tänään vihitään kirkon virkaan kuusi diakonia ja kolme pappia. Vihkimyksen jälkeenkin pappi ja diakoni on yksi meistä kristityistä. Vaikka vihittäessä todetaankin, että ”kirkko kutsuu ja erottaa”, se ei tarkoita sitä, etteikö jokainen kristittyjen suuresta joukosta erityisesti kutsuttu olisi yhä vain ja ennen muuta samojen inhimillisen elämän ehtojen alainen kuin kaikki muutkin. Teillä, teillä kaikilla yhdeksällä, on kuitenkin pysyvä, jopa elinikäinen kutsumus ja erityistehtävä Jumalan kansan ja kaikkien ihmisten yhteisellä tiellä.
”Sen tien kulkijoiksihan” kristittyjä alkujaan nimitettiin. Nyt juuri tie on nousemassa keskeiseksi kuvaksi ja keskeiseksi todellisuudeksi, kun etsitään sitä, mikä meitä perimmiltään koskee tai perimmiltään liikuttaa – sananmukaisesti. Kristitty on varmaankin tavallista paremmin tietoinen siitä, mihin hän on kulkemassa, kun hän vaeltaa pyhiin – silti hän on yhtä lailla vasta tiellä eikä suinkaan perillä. Kirkon virkaan vihitty ei hänkään ole sen enempää kuin kanssakulkija, ehkä joskus ja joissakin tehtävissä sentään majatalonpitäjä. Hänellä voi kuitenkin odottaa olevan tien tajun. Vaikka hän itsekin olisi ennemmin etsimässä paluutietä kuin sillä harppomassa ja vaikka hän itsekin kuinka onnahtelisi, hänestä on silti jakamaan kokemustaan, auttamaan ja tukemaan.
Pyhiin vaeltava pääsee kyllä perille, sillä tie tulee häntä vastaan. ”Te etsitte minua, ja te löydätte minut! Koko sydämestänne te minua etsitte, ja minä annan teidän löytää itseni, sanoo Herra.” ”Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.”