5. sunnuntai pääsiäisestä, Jh. 16: 23 – 30, Esko Väyrynen

”Pien on tuossa matkalainen, kirjat, taulut laukussaan. Minne,minne käy sun tiesi, pieni reipas matkamiesi? Kouluhun, sä vastaat mulle. Käyös siis, ja Herra sulle olkoon siellä oppaanas.”
Tuon laulun opetti minulle alakoulunopettajani. Monta kertaa elämän varrella olen muistanut opettajaani syvällä kiitollisuudella. Olen saanut elämän eri tilanteissa laulua mukaillen pyydellä: Herra, opeta minulle tiesi. Ohjaa sille jalkani.
Kun me jumalanpalveluksessa kuuntelemme musiikkiluokkien kuoron esityksiä, me arvostamme suuresti kuoron taitoa ja tunnemme kiitollisuutta opettajien vaivannäöstä tulla vapaapäivänään esiintymään seurakunnan rakentumiseksi.
Harvoin muistamme sitä suurta vaikutusta, joka kuoron esiintymisestä tulee lasten omaan hengelliseen kehitykseen elämän varrella. Sitä voi aivan hyvin verrata kylvettyyn siemeneen, joka tuottaa satoa vasta vuosikymmenten kuluttua. Teitä opettajia, kuoronjohtajia, siunaten muistavat tulevat sukupolvet. Rohkenen näin sanoa, koska opettajan työ on niin raskasta ja vaativaa, että siinä tarvitaan uskoa tulevaisuuteen.
Itse sain voimakkaan muistutuksen uskoni heikkoudesta rukouksen voimaan. Kuuntelin tälle ajalle tyypillisten vaikeuksien alla kamppailevaa yritysjohtajaa. Minulle iski epäuskon puuska hänen ahdistustensa auttamisessa. Tämän vuoksi sanoin: Minulle voit vapaasti kertoa liikesalaisuuksia, koska minulla ei ole lupa puhua niistä kenellekään. Silloin hän osoitti sormella ylöspäin ja sanoi: puhuthan sinä. Silloin ymmärsin, että hän toivoi ja pyysi esirukousta.
Siinä kauan sitten oppimassani lastenlaulussa kysyjä toivottaa pienelle matkalaiselle Jumalan johdatusta. Jumala lähettää meille hätääntyneille ja epäuskon suossa huppuroiville kilvoittelijoille lähimmäisiä, jotka uskovat rukouksen voimaan. Heille me saamme purkaa ahdistustamme. He kantavat ne rukouksissa Jumalan eteen. Sen jälkeen meidän murheemme on muuttunut Jumalan huolenpidoksi. Tätä tapahtuu seurakunnan yhteisessä jumalanpalveluksessa. Siinä rukoillaan yhteisten asioitten, toinen toistemme ja itsemme puolesta. Seurakunnan yhteisessä esirukouksessa saamme tuoda Jumalan eteen myös aivan henkilökohtaisen hätämme.
Rukouksessa olemme Taivaan Isän hoidossa. Se tarkoittaa sitä, että jaksamme tyytyä Jumalan tahtoon, vaikka se poikkeaisikin meidän toiveistamme. Jeessuksen opetuslapset tunnustivat nöyrästi: ”Sinä tiedät kaiken.” Rukous on meidän tyytymistämme siihen, että Taivaallinen Isä kyllä tietää, mikä on meille hyväksi. Siksi me saamme opetella Jeesuksen opettamaa rukousta: tapahtukoon sinun tahtosi. Luther selittää tuota rukousta: Jumalan hyvä ja armollinen tahto tapahtuu kyllä ilman meidän rukoustamme, mutta me rukoilemme, että se tapahtuisi meidänkin elämässämme.
Ihmisen suurin kiusaus on luottaa omaan voimaan, omiin kykyihin. Rukoilijan kiusaus on kuvitella, että minä olen niin taitava rukoilija tai että minulla on niin vahva usko, että Jumala sen vuoksi kuulee minua. Tämän vuoksi Jeesus kehoittaa päivän evankeliumissa rukoilemaan Isää Jeesuksen nimessä.
Jeesus on meidän Pelastaja, syntiemme sovittaja. Hänen ristinkuolemansa ansiosta meillä on pääsy iankaikkiseen elämään. Hartain ja vilpittömin rukous on Jeesuksen ansion omaksemme pyytämistä.