Yleensä äitienpäivä, toukokuun 2. sunnuntai on kirkossamme joko vuoden toinen rukouspäivä tai sitten rukoussunnuntai niin kuin tänään. Onkin sopivaa, että äitienpäivänä kirkoissamme ei ainoastaan rukoilla niin kuin jumalanpalveluksessa aina rukoillaan, vaan myös pysähdytään tutkimaan sitä, mitä Jeesus opettaa meille rukouksesta.
Onkohan niin, että useimpia meistä oma äitimme on odottanut tähän maailmaan rukoillen. Ehkä ainakin silloin, kun äitimme sai tietää odottavansa lasta, tai kun häntä painoi huoli synnytyksestä ja odottamastaan lapsesta, ympäröivät idullaan olevaa elämäämme rukoukseen ristityt kädet. Äidin rukoukset ovat saatelleet meitä myös syntymämme jälkeen. Ehkä olet oppinut ensimmäisen rukouksesi omalta äidiltäsi tai isoäidiltäsi ja myös oppinut rukoilemaan yhdessä hänen kanssaan.
Ehkäpä äidin rukoukset ovat saatelleet meitä silloinkin, kun olemme olleet kasvamassa ulos lapsuutemme kodista tai kulkeneet jo omaa aikuisina omaa tietämme. Silloinkaan, kun emme kenties ole jaksaneet kuul-la äidin puhetta Jumalasta, äiti ei ole lakannut puhele-masta Jumalalle meistä. Rukous lasten ja lastenlas-ten puolesta on monen vanhenevan äidin viimeinen tapa ja mahdollisuus kantaa huolta rakkaistaan.
Eipä siis ole ihme, että rukous ja äiti liittyvät monen suomalaisen ajatuksissa tiiviisti yhteen. Ovatko siis äidit muita parempia rukoilijoita. Ovatko he muita hurskaampia. Luulen, että te äidit itse ette koe asiaa näin. Hätä ja huoli omista lapsista, oma voimattomuus ja neuvottomuus, joskus syyllisyys ja pelko panevat rukoilemaan. Eikä rukous ole silloin vain sanoja ja pyyntöjä. Usein se lienee Jumalan tarkoitusten ja neuvojen kyselyä, ahdistuksen tai ilon, oman ja rakkaiden elämän jättämistä hänen käsiinsä, joka on elämän antanut. Se, joka joutuu näkemään, ettei elämä ole omissa käsissä, joutuu, tai pikemmin pääsee, rukouksen kouluun, oli hän äiti tai isä tai kuka tahansa. Tähän kouluun on vain kutsuttu erityisen paljon äitejä.
Tämän päivän evankeliumissa Jeesus ei kuitenkaan puhu äidistä vaan isästään. Päivän lukukappaleessa-kin apostoli Paavali kirjoittaa taivaallisesta Isästämme.
”Onko Jumala mies”, kysyi kerran peruskoulun alaluokkalainen vierailevan papin kyselytunnilla. Niin, onko hän mies, koska Jeesuskin puhuu Isästään. Miehenä ja naisena oleminen kuuluu Jumalan luomaan maailmaan. Ei Jumala ole kumpaakaan. Mutta emme voi kuvata Jumalaa, Luojaa itseään, muuta kuin hänen luomastaan maailmasta lainatuin kuvin. Näitä kuvia käyttäen Jumala itsekin puhuu itsestään.
Paavali kirjoittaa, että usko Jumalaan on suhde, jota jokainen lapsen ja isän välinen suhde taivaassa ja maan päällä kuvastaa. Mutta eikö myös äidin suhde lapsiinsa voisi, ehkä jonkun mielestä vielä paremmin kuvata ihmisen suhdetta Jumalaan, kysymme mielessämme.
Kyllä! Raamatun mukaan myös nainen ja äiti on Jumalan kuva. ”Jumalan kuvaksi hän loi heidät, miehek-si ja naiseksi hän heidät loi.” Niinhän luomiskertomuk-sessa sanotaan. Eikä Raamatulle ole vierasta sekään, että Jumala käyttää itsestään äidillisiä kuvia. Niissä kuvissa puhutaan äidin ilosta lapsen syntyessä ja äidin rakkaudesta lapsiinsa. Ja itkeehän Jeesuskin Jerusalemin kohtaloa kuin äiti uhmakkaita ja tuhoaan kohti kulkevia lapsiaan: ”Minä olen kuin kanaemo tahtonut koota teidät siipieni suojaan, mutta te ette ole tahtoneet”, hän sanoo.
Useimmat Raamatun kuvat Jumalasta ovat kuitenkin kuvia Isästä. Siihen on syynsä. Vanhan ja Uuden Testamentin yhteiskunnassa kaikki omaisuus oli isän. Hänen olivat myös lapset. Isältään lapset saivat kun-niansa ja asemansa yhteisössä, ja aikanaan perintönsä. Isässä lapsella oli kaikki oikeusturva ja tulevaisuus. Juuri muuta ei ollut. Mikään ei ollut lapsen turvallisuudelle niin tärkeä kuin lapsiaan puolustava ja suojaava isä; sellainen rakastava isä, jota lapsi puhutteli läheisesti isiksi, niin kuin Jeesus taivaallista Isään-sä.
Mutta isät niin kuin äiditkin ovat aina puutteellisia Jumalan kuvia. Ei meitä ole aina helppo kunnioittaa Jumalan kuvina, niin kuin neljäs käsky edellyttää. Se, mitä me pidämme rakkautena, saattaa joskus ollakin omistamisenhalua. Se taas, mitä me pidämme vapauden antamisena, saattaa joskus olla välinpitämät-tömyyttä. Isä, joka pitää itseään kaikkitietävänä ja kaikkivaltiaana, vääristää helposti kaikkivaltiaan Juma-lan kuvan lastensa mielessä omalla pikkumaisuudellaan ja ankaruudellaan. Samalla kun olemme rukouksen opettajia, saatamme, varsinkin me isät, olla rukousyhteyden esteitä. Kuinka usein olemmekaan omalla olemuksellamme antaneet Jumalasta väärän, etäisen, huonosti lapsiamme kuulevan isän kuvan.
Jeesus tiesi hyvin, että niin hänen opetuslapsilleen kuin juutalaisille yleensä Jumala oli kaikkivaltias ja suuri, mutta samalla etäinen majesteetti. Sitähän Jumala on usein meillekin. Mutta mitä me teemmekään, jos elämämme olisi joskus kaukaisen majesteetin tai vaik-kapa vain korkean ja meille tuntemattoman virkamiehen varassa. Mehän tarvitsisimme silloin jonkun, joka varmasti tuntee meidät ja meidän hätämme, mutta jota yhtä varmasti kuullaan siellä, missä asiastamme päätetään.
Tämän päivän evankeliumissa Jeesus tarjoutuu tällaiseksi rukousten kuulemisen takuumieheksi.
”Mitä ikinä anotte Isältä minun nimessäni, sen hän teille antaa.” Näin hän lupaa. Toki Jumala kuulee meitä joka tapauksessa. Jos äidin tai isän huoli lapsistaan ajaa heidät, puutteelliset Jumalan kuvat, rukoilemaan apua Jumalalta, kuinka paljon suuremmalla syyllä Jumala itse kuulee tarkasti jokaisen lapsensa rukouksen.
Mutta Jeesus antaa oman nimensä ja oman hellittä-mättömän esirukouksensakin sinun rukouksesi tueksi. Jos epäilet, tunteeko Jumala ihmisen osan, hänen tuskansa, hänen kiusauksiaan, hänen huoltaan läheisistään, avuttomuuttaan, voimattomuuttaan, luopumisentuskaansa tai kuolemanpelkoaan, sinulla on Jeesuksessa puolestapuhuja, joka kokemuksesta tietää, mistä on kysymys. Rukoile hänen nimessään. Ja isää kuulee varmasti.
Sadat miljoonat kristityt pyytävät, että joku kirkon pyhistä rukoilisi heidän puolestaan. Erityisesti miljoonat äidit kääntyvät hädässään Marian, paljon kärsineen äidin puoleen. He pyytävät, rukoile puolestamme nyt ja kuolemamme hetkellämme. Suotakoon se heille. Pyydämmehän mekin ystäviä, jotka tuntevat tilamme, rukoilemaan puolestamme.
Samalla joudumme kuitenkin kysymään, onko Jeesus itse jäänyt näille veljillemme ja sisarillemme kohtuut-toman etäiseksi kaikkivaltiaaksi majesteetiksi. Luterilaisessa perinteessä on pidetty tärkeänä saarnata voit-tavan Kristuksen ohella kärsivää, heikkoa, kiusattua ja yksin jäänyttä Vapahtajaa. Se joka tuntee tämän Jee-suksen, rohkenee kääntyä suoraan hänen puoleensa elämän syvimmissäkin syövereissä. Hän rohkenee luottaa siihen, että juuri siellä Jeesus itse on hänen rinnallaan. Ja Jeesuksessa hänellä on kirkas kuva Jumalasta, joka tuntee meidän tilamme ja kuulee heikoimmankin huokauksemme.
Toki Jumala tietää, mitä me tarvitsemme. Eivätkä vanhemmatkaan anna lapsilleen kaikkea, mitä nämä pyytävät, eivät vaikka heille siihen olisi mahdollisuuskin. Kaikki ei ole hyväksi. Kaikella on aikansa. Mutta silti vanhemmatkin toivovat, että lapset kertoisivat heille huolensa ja murheensa, toivomuksensakin. He toivovat, että heihin ja heidän rakkauteensa luotetaan aina, ja varsinkin suurimmassa hädässä. Vanhemmat rohkenevat toivoa sitä silloinkin, kun he tuntevat, etteivät ole joka suhteessa olleet luottamuksen arvoisia.
Luottamusta Jumala meiltäkin odottaa. Ei itsensä vuoksi. Ei hänen itsetuntonsa sitä vaadi. Hän toivoo sitä meidän itsemme tähden. Siksi hän Jeesuksen lupauksen mukaan on lähettänyt meille Pyhän Hengen, luottamuksen hengen, rukouksen Hengen, sen Hengen, joka saa meidät turvallisesti lähestymään taivaal-lista isää. Jumalan oman Hengen avulla Jumalasta tulee meille se, jota Jeesus äidinkielellään kutsui sanalla ”abba”, eli rakas isi. Jumalan Hengen antama turvallisuus lähestyä Jumalaa on meille merkki siitä, että olemme todella hänen rakkaita lapsiaan.