5. sunnuntai pääsiäisestä, Joh. 16: 23-33, Seppo Apajalahti

Seppo Apajalahti
Loviisa

Rakkaat kristityt!

On tilanteita, joissa koen syvää alamittaisuutta kristittynä. Ne ovat hetkiä, jolloin minulta pyydetään esirukousta. Niitä tilanteita on varsin usein. Ja on selvää, että niin täytyykin olla. Onhan se papin tehtävä. Aikanaan Pernajan pappi, Mikael Agricola ilmaisi asian tähän tapaan. ”Mitä se on muuta papin tehtävä kuin studeerata, saarnata ja rukoilla.” Niitähän sitä on pitänyt yrittää.

Mutta osaanko rukoilla? Eivät ole vuoret siirtyneet – paikallaan ovat pysyneet.

Mitä on rukous? Mitä rukoileminen? Voinko rukouksella vaikuttaa Häneen, joka on kaiken olevaisuuden perusta, jota ilman mitään ei olisi olemassa, jonka tahdosta se mitä on, on olemassa? Mitä rukous on? Rukous ei ole maaginen keino vaikuttaa asioiden kulkuun – en ainakaan usko niin.

Vuodet ovat opettaneet jotain rukouksesta. Ensimmäinen asia on tämä – ei Jumala tarvitse minun rukouksiani – minä tarvitsen rukousta.

Jeesus kehotti rukoilemaan. ”Pyytäkää, niin te saatte, ja teidän ilonne on täydellinen.”

En usko Jeesuksen tarkoittaneen: Pyytäkää mitä haluatte, niin saatte, mitä haluatte. Tai ainakin minun on tunnustettava, etten ole kokenut niin käyvän – paitsi ehkä kuitenkin joskus. On toki ollut hetkiä, jolloin on tavalla tai toisella ollut pulassa – ja asiat ovat selvinneet. Ihan pieniäkin asioita. Lottovoittoa ei kuitenkaan ole tullut.

Mutta Jeesus kyllä lupasi. ” Pyytäkää, niin te saatte, ja teidän ilonne on täydellinen.”
On jotain, mitä hän haluaa antaa – ja odottaa, että hän voisi antaa.

Hänellä on hyvä tahtonsa ja hyvät suunnitelmansa – onko sydämeni avoin sille? Rukous on sydämen avaamista, hiljaisuutta ja huokausta, että hyvä voisi tavoittaa.

Meidän sisäinen olemuksemme kaipaa vahvistumista – oma hiljaisuutensa tarvitaan siihen, että Kristuksen rakkaus tulee todeksi. Olen rakastettu, olen hyväksytty – kaikkine puutteineni ja vikoineni. Rakkauden ääni ei kuulu keskellä puheen paljoutta tai meteliä – tuo äänistä tärkein kuuluu sydämen hiljaisuudessa – rukouksessa. Sitä ymmärtääkseni Paavali päivän lukukappaleessa opetti: ” Rukoilen, että hän sanomattomassa kirkkaudessaan hengellään vahvistaisi ja voimistaisi teidän sisäistä olemustanne. Näin Kristus asuu teidän sydämissänne, kun te uskotte, ja rakkaus on elämänne perustus ja kasvupohja. Silloin te kykenette yhdessä kaikkien pyhien kanssa käsittämään kaiken leveyden, pituuden, korkeuden ja syvyyden, ja voitte tajuta Kristuksen rakkauden, joka ylittää kaiken tiedon.”

Tarvitsen rukousta. Tarvitsen pysähtymistä. En voidakseni vaikuttaa Jumalaan – vaan jotta Hän voisi vaikuttaa minuun. Rukous ei ole jotain, jossa minä toimin. Rukous on luonteeltaan jotain, jossa Jumala itse toimii.

Rukous ei ole vaatimus – rukous on lahja.

Rukouksessa voi olla sanoja – sanat ovat kuitenkin vain väline, apu, joka johdattaa ajatukset hiljaisuuteen ja pysähtymiseen Jumalan edessä – että hänen ilonsa tarttuisi, hänen rakkautensa saisi tilaa sydämessä.

Pian me lausumme yhdessä uskontunnustuksen. Iloitsen siitä, mitä uskontunnustuksessa ei ole. Iloitsen siitä, ettei se sisällä lausetta: Minun uskon rukouksiini tai minä uskon omaan uskooni.

Iloitsen myös siitä, mitä uskontunnuksessa tunnustetaan. Uskon, että Jumala Luojana on kaiken olevaisuuden ydin, sen takana ja sen perusta: Isä. Uskon Vapahtajaan, joka osoitti Jumalan sydämen laadun meitä kohtaan. Vapahtajaan, joka osoitti, että Jumalan sydän on täynnä armahtavaa rakkautta. Iloitsen siitä, että Hänen Henkensä yhä puhuttelee meitä, rohkaisee rukoilemaan ja avaamaan sydämen Jumalan hyvyydelle.