Pakko tekee vapaaksi!
Välillä rukoileminen on helppoa, välillä tavattoman vaikeaa. Siksipä opetuslapsetkin pyysivät Jeesukselta Herra, opeta meitä rukoilemaan. Ja mitä Jeesus vastasi. Hän opetti ensin Isä meidän -rukouksen ja kertoi sitten tarinan, jonka opetus on hellittämätön pyyntö. Ja sitä seuraa yhdet Jeesuksen rukousopetuksen parhaiten mieleen jääneet sanat: Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä pyytävä saa, etsijä löytää ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan.
Nämä sanat ovat Jeesuksen suurimpia rukouslupauksia. Hän lupaa lähes rajattomat oikeudet pyytää mitä tahansa. Hän ei aseta minkäänlaisia rajoja meidän pyynnöillemme. Hän kehottaa meitä rukoilemaan rohkeasti. Näiden sanojen jälkeen kenelläkään ei ole oikeutta kieltää suurimpiakaan pyyntöjämme. Me saamme pyytää rahaa, työtä, terveyttä, paranemista. Tämä on yksi tärkeä näkökulma Jeesuksen rukousopetukseen, mutta tänään nostan esiin toisen asian näistä samoista sanoista.
Kun tarkastelemme tarkemmin kolmea lupausta, niin huomaamme, että kaikki nämä kolme kohtaa alkavat imperatiivilla, verbin käsky-muodolla. Ne ovat käskyjä. Meille annetaan määräys pyytää, etsiä ja kolkuttaa. Meille ei anneta lupaa pyytämiseen. Meitä ei vain rohkaista, että jos haluamme niin saamme rukoilla. Rukous ei ole jokin ylimääräinen asia, jota kristitty käyttää, jos haluaa. Ja jos ei viitsi vaivata Jumalaa pikkuasioillaan, niin sitten asian voi jättää väliin ja lupaukset sikseen.
Rukous on ennen kaikkea Jumalan käsky. Hän antaa meille tehtävän, jossa hän ei kysy kiinnostaako meitä rukoilla, tai olisiko meillä aikaa tai tahtoa rukoukseen. Hän sanoo pyytäkää, rukoilkaa. Tämä sama käsky sisältyy jo kymmenen käskyn toiseen käskyyn: Jumalan nimeä ei saa käyttää väärin eikä turhaan, mutta sitä tulee käyttää oikein, eli Jumalaa tulee rukoilla. Se, joka ei rukoile, rikkoo kymmentä käskyä vastaan samalla tavalla kuin toinen, joka ei kunnioita vanhempiaan, tekee toisille vahinkoa tai varastaa.
Käsky rukoilla vaikuttaa ensikuulemalta oudolta. Uskoon löytyy taas yksi uusi pitää-asia. Mutta asian voi nähdä toisinkin. Pakko tekee vapaaksi. Tähän käskyyn sisältyy suuri Jumalan viisaus. Jos rukous annettaisiin meille vapaavalintaiseksi mahdollisuudeksi, siitä tulisi helposti ansio. Rukoilijat olisivat jokin oma erityinen porukkansa. Vain kaikkein parhaimmat tai taitavimmat uskaltautuisivat rukoilemaan. Mutta rukous ei voi perustua meidän omiin ansioihimme, kun meidät käsketään rukoilemaan. Kukaan ei voi ajatella, ettei ole kyllin hyvä tai uskovainen rukoilemaan. Yhtä vähän kukaan voi ajatella olevansa toisia parempi rukoilija. Sillä Jumala on käskenyt jokaista kastettua opetuslastaan rukoilemaan. Se on yleinen käsky, joka koskee jokaista meistä, olipa hän mielestään hyvä tai huono rukoilija, ja ajattelipa hän omasta uskostaan mitä tahansa. Jokaisella ihmisellä on näin mahdollisuus saada rukoukseen kätkeytyvä lupaus ja siunaus.
Näin rukous ei ole jokin erityinen lisä kristittynä olemiseen. Se ilmentää koko kristittynä olemisen ja elämisen tapaa. Olla kristitty on sama asia kuin olla rukoilija. Niinpä meidän jokaisen on syytä rukoilla. Sellaisen käskyn Jeesus antoi opetuslapselleen tämän kysyessä: Herra, opeta meitä rukoilemaan. Ahkerat esirukoilijat, äidit ja mummot, ovat ottaneet tosissaan Jeesuksen käskyn.
Uskossa on paradokseja, ristiriitoja. Yksi on se, että pakko tekee vapaaksi. Kun meille annetaan pakko, siis käsky rukoilla, ei enää ole merkitystä sillä, mitä ja miten me rukoilemme. Me olemme täysin vapaita rukoilemaan, sillä meidän rukoustaitomme jäävät sivuseikaksi. Kun jotain on pakko tehdä, ei olennaista ole kuinka hyvin me osaamme, vaan se että olemme mukana. Jeesuksen kertomuksen miehen tavoin kyse on hellittämättömyydestä rukoilla, vaikka joku ehkä arvostelisikin meidän tapaamme rukoilla. Me saamme sanoa: Jeesus määräsi rukoilemaan, minulla on oikeus rukoilla omalla tavallani. Rukouksessa nousee keskeiseksi itse rukoileminen, ei sen sanat, muodot tai pyynnöt.
Kun noudattaa jo Jumalan ja sitten Jeesuksen antamaa käskyä ja rukoilee, jo pian huomaa olevansa rukousprosessissa. Siinä satunnainen pyytäminen vie syvempään etsimiseen ja Jumalan valtakunnan porttien kolkutteluun. Jeesuksen omat sanat toteutuvat. Yksin meillä ei ole tähän viisautta eikä voimaa. Siksi tarvitsemme rukousta, joka nousee siitä hädästä ja etsinnästä, joka on ominaista juuri meidän elämällemme ja kasvaa kiinni meihin. Rukouksesta joka on arvo sinänsä. Rukouksesta jonka pakko tekee vapaaksi.
Me rukoilemme Isää, joka on taivaassa, mutta myös täällä maaseudulla, siellä minne me täältä kirkosta lähdemme ja missä elämämme elämme. Hän on tänään keskellämme ja ravitsee ja vahvistaa meitä Poikansa ruumiilla ja verellä. Ja lähettää meidät sitten rukoilemaan ja palvelemaan omalla paikallamme, ja kulkee itse kanssamme joka päivä.