Kevätkirkko
”Äiti, miksi aina sataa? En pääse ulos leikkimään, ja täällä sisällä ei ole mitään tekemistä. Miksi leikkitoverin pitää aina mennä perheensä kanssa lomamatkalle eikä pääse leikkimään mun kanssani? Alkaisipa taas koulu, kun on niin tylsää!” Näin saattaa huokailla joku pitkän kesän aikana.
Olemme kokoontuneet kevätkirkkoon. Toiset ovat päättämässä ihka ensimmäisen kouluvuotensa, ja toiset päättävät ensimmäisen koulunsa, kun uusi lukuvuosi alkaa yläasteella. Kun elämässä on niin erilaisia ja jänniä paikkoja, on yksi asia, joka aina auttaa: se on rukous.
Herra Jeesus opettaa meitä rukoilemaan hellittämättä. Kuulimme juuri Herramme Jeesuksen puheen siitä, kuinka hädässä oleva ystävä pyytää apua keskellä yötä. Hälytetty ystävä ei millä kehtaa enää nousta: ”Älä minua vaivaa; ovi on jo lukossa, ja minä olen nukkumassa lasten kanssa. En minä voi nousta antamaan mitään”! käytännössä Ystävän pyyntöön suostuminen merkitsisi pimeässä hapuilemista valon sytyttämiseksi, oven hankalan salvan avaamista sekä samassa huoneessa lähekkäin matoilla nukkuvan perheen häiritsemistä. En rupea! on vastaus.
Kenestäkö Jeesus puhuu kuvaillessaan tätä estelevää ystävää? Minusta tuntuu, että Jeesus puhuu Isästään eli Jumalasta. Jumala on se, joka viivyttää armonsa. Jeesus kuvastaa Jumalan toimintaa. Martin Luther luonnehtii Jumalan toimintaa upeassa virren säkeistössään (Vk 290:4): Jos viivyttäisit apua, mua täällä koetellen, niin riipun, Herra, sinussa sua toivoin, odottelen. Jos hirmuiselta näytätkin, oot laupias sä silloinkin, mua hetkes tullen autat.
Hän sanoo älä minua vaivaa! Mutta Jeesus lisää: Mutta minä sanon teille: vaikka hän ei nousisikaan antamaan toiselle leipää pelkkää ystävyyttään, hän kuitenkin tekee sen, kun tämä hellittämättä pyytää, ja hän antaa niin paljon kuin toinen tarvitsee. Hellittämätön usko avaa ovet: kun toinen pyytää, toinen vihdoin heltyy. Rakkaus avaa oven toiselle.
Meidän, jotka olemme puutteessa ja hädässä, tulee vaivata Jumalaa, sitä ystävää siis, jolla on antaa meille. Meidän tulee häiritä häntä hädällämme ja avuttomuudellamme. Jeesus opettaa todella kaikessa turvautumaan Jumalaan, kun Jeesus päättää ihanan puheensa oikein klassisella päätelmällä: Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin totta kai teidän Isänne paljon ennemmin antaa taivaasta Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä pyytävät. Herra Jeesus opettaa, että meidän tulee kertoa kaikki tarpeemme Jumalalle. Tarpeemme suorastaan ahdistavat ja ajavat meidät rukoilemaan eli kutsumaan ja huutamaan Jumalan apua.
Rukous on suoja aina vaanivaa epätoivoa vastaan. Rukous luo yhteyttä kolmiyhteiseen Jumalaan, Isän ja Poikaan ja Pyhään Henkeen. Kun me pienet ihmiset huudamme Isän apua, Isän rakkaus meitä kohtaan huutaa hänen sydämessään. Tämä rakkaus ei käänny meiltä pois, vaan antaa Jumalan hyvyyden meille pienille ihmisille.
Lapsi seisoo ikkunassa valittaen tekemisen puutetta, mälsää säätä ja tylsää oloaan. Hänellä on sentään äitiä, jolle valittaa. Äiti ei voi muuttaa sadetta eikä pysty tulemaan leikkitoveriksi. Mutta lasta auttaa jo, että on joku, jolle kertoa tilaansa. Näin Jumalakin tahtoo, että kerromme kaikki vaivamme hänelle. Tulet yllättymään: rukouksessa sydämesi muuttuu, kun hätääsi tulee turvallisuus eli usko siihen, että Taivaan Isä auttaa. Silloin huomaat, mitä kaikkea ihanaa sinulla on ja kiität ihanasta kesästä ja siitä että leikkitoverin on nyt niin hyvää olla lomailemassa perheensä kanssa, vaikka sinulla onkin tylsää. Kasvat itse näkemään sinulle suodun siunauksen.
Rukous vie sielumme turvaan, Luojan lepokammioon jo täällä maan päällä eläessämme, ja sitten iankaikkisiin lepokammioihin. Aamen.