Raamatun lukemisessa on monta toinen toistaan antoisampaa tapaa. Sama havainto koskee myös rukouksen harjoittamista. Kaikkein syvimmälle Raamattuun saatamme päästä, kun nämä kaksi uskon kannalta keskeistä asiaa yhdistetään. Tarkoitan sitä, että alamme tutkia, mitä Raamattu kertoo sen päähenkilöiden tavasta rukoilla. Toiseksi: alamme noudattaa heidän antamaansa esimerkkiä.
Yhteistä esimerkiksi Jeesukselle, Daavidille ja apostoleille oli se, että he viettivät paljon aikaa Jumalan kasvojen edessä. Toiseksi: heidän rukouksensa olivat hyvin konstailemattomia, rehellisiä ja yksinkertaisia. Kolmanneksi: heidän rukousaiheensa nousivat usein joko omasta tai lähipiiriin kuuluvien ihmisten hädästä. Ja vielä neljänneksi: he olivat herkkiä Pyhän Hengen johdatukselle.
Jeesus puhui paljon sekä sanojen että tekojen kautta rakastavasta Jumalasta. Aivan hyvin voidaan myös sanoa, että Jumala puhui ihmisille Jeesuksen kautta. Jo ennen Jeesuksen aikaa ihmiset olivat tuhansien vuosien ajan pyrkineet kaikin tavoin selvittämään, millainen Jumala on ja mitä hän ihmisiltä odottaa. Jeesuksen kuultiin kerran sanovan hämmästyttävät sanat: ”Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän.” Usko on Jumalan rakkauden kohteena olemista. Käytännössä tuo oleminen on rukousta.
Joillakin ihmisillä saattaa olla tapana rukoilla vaarallisissa tilanteissa tai kun elämä on hyvin raskasta. Joillekin rukous on lapsena ulkoa opitun rukouksen toistamista. Joku voi kokea rukouksen äärimmäisenä rehellisyytenä tai vaikkapa syömiseen ja hengittämiseen verrattavana asiana. Joku muistaa päivittäin lapsiaan ja lapsenlapsiaan rukouksissa. On valtava oikeus, että saamme pyytää isinä ja äiteinä varjelusta ja johdatusta lapsillemme.
Jeesuksen seuraajille rukous on olemisen ja elämisen tapa. Siinä eletään todeksi Jeesuksen vakuutusta: ”Olen puhunut teille tämän, että teillä olisi minussa rauha. Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman.” Hän ei lupaa kietoa seuraajiaan mihinkään pumpuliin niin että välttäisimme kaikkia tähän elämään kuuluvia kolhuja ja vastoinkäymisiä. Hän lupaa varjella rukoilevaa ihmistä katkeruudelta ja toivottomuudelta.
Rukous on aidoimmillaan suurinta mahdollista rehellisyyttä. Jumalalta ei voi eikä tarvitse salata mitään. Hän ei kaipaa kukkaiskieltä eikä oikeita fraaseja. Rukouksessa Jumala on niin lähellä, että hän kuulee hiljaisimmatkin huokaukset. Pyhää Henkeä olemme tottuneet kutsumaan myös Totuuden Hengeksi. Hän auttaa meitä ymmärtämään syvemmin sekä itseämme että Jumalaa. Mitä paremmin opimme tuntemaan itseämme, sitä enemmän huomaamme tarvitsevamme Jumalaa, armoa, Pyhää Henkeä ja yllätys, yllätys, rukousta. Huomaamme olevamme kierteessä, mutta hyvässä sellaisessa: väkevä käsi vääntää meitä kuin ruuvia entistä lujemmin kiinni Jumalan valtakunnan läsnäoloon.
Uskon, että juuri tästä myös apostoli Paavali puhuu esim. Room. 8:26-27. ”Myös Henki auttaa meitä, jotka olemme heikkoja. Emmehän tiedä, miten meidän tulisi rukoilla, että rukoilisimme oikein. Henki itse kuitenkin puhuu meidän puolestamme sanattomin huokauksin. ja hän joka tutkii sydämet, tietää mitä Henki tarkoittaa, sillä Henki puhuu Jumalan tahdon mukaisesti pyhien puolesta.”
Uskossa on positiivisin mahdollinen pohjavire. Rukoileva ihminen haluaa olla parantamassa maailmaa. Mutta hän pääsee eteenpäin vasta sitten, kun suostuu ensin itse muuttumaan. Parantumisen täytyy alkaa meistä, omasta sisimmästä. Rukousta parempaa lää-kettä näköalattomuutta, kyynisyyttä ja katkeruutta vastaan ei ole.