Niin tuttu ja kuitenkin tuntematon. Tuttu siinä mielessä, että osaamme kaikki sen ulkoa ja käytämme sitä hyvinkin usein. Tuntematon sikäli, että usein vain lausumme sanat emmekä pysähdy pohdiskelemaan niiden sisältöä.
Herran rukouksen läpikäynti yhdessä saarnassa jää pakostakin melko pinnalliseksi ja siksi keskitynkin joihinkin erityisiin kohtiin jotka liittyvät tämän työväen kirkkopyhän teemaan.
Tuossa rukouksen johdannossa varoitetaan ulkokultaisesta hurskaudesta sekä tyhjien sanojen latelemisesta. Olen usein messu-uudistuksen kanssa painiskellessani miettinyt noita sanoja ”Rukoillessanne älkää hokeko tyhjää niin kuin pakanat, jotka kuvittelevat tulevansa kuulluiksi, kun vain latelevat sanoja.” Siinä on jotain kaikuja siitä profeetta Aamoksen (5:23-24) tekstistä jossa hän välittää Herran sanaa Israelille: ”23Vie pois minun edestäni virttesi pauhina, en tahdo kuulla sinun harppujesi soittoa. 24Mutta oikeus virratkoon kuin vesi ja vanhurskaus niinkuin ehtymätön puro.” Jumala ei loppujen lopuksi ole kiinnostunut koreista menoista vaan siitä, että hänen kansansa ylläpitää rauhaa ja oikeudenmukaisuutta.
Noita harmonisia keskinäisiä suhteita Jeesus korostaa aloittamalla rukouksen sanoilla ”Isä meidän”. Ei siis ”Herra” tai ”Korkein” tai millään muulla Jumalan suuruutta korostavalla puhuttelulla vaan ”Isä meidän”. Siinä on kaksi merkittävää sanaa jotka kuvaavat suhdettamme.
”Isä” merkitsi itämailla paljon muutakin kuin vain biologista siittäjää. Perheenisä oli se, jolla oli velvollisuus ”ruokkia ja vaatettaa” niinkuin babylonialainen sanonta kuului. Isä oli se, joka ennenkaikkea piti huolta perheensä jäsenistä. Valtaoikeudet olivat olemassa jotta nuo velvollisuudet voitaisiin hoitaa. Perheenjäsenet puolestaan antoivat huolenpidon vastalahjaksi kuuliaisuutensa. Huolenpito oli velvollisuus, joka oli koko itämaisen yhteiskuntajärjestelmän perusta. Siksi tuon ilmaisun käyttö heti rukouksen alussa merkitsee sitä, että uskomme Jumalan pitävän meistä huolta – vaikkeivät ne Hänen meitä koskevat päätöksensä aina meitä miellyttäisikään.
Toinen tärkeä sana on ”meidän”. Tässä ilmaisussa on kaksi erityisen tärkeää asiaa. Ensinnäkin kyse on ”meidän Isästä” eikä ”minun Isästä.” Me olemme kaikki saman Isän lapsia huolimatta erilaisuuksistamme ja erilaisista uskokäsityksistämme. Tästä samasta asiasta on kyse kun useimmiten Herran siunaus luetaan monikossa – Jumalan siunaukset on tarkoitettu kaikille yhteisesti jaettavaksi, ei kenellekään yksityisesti nautittavaksi. Vaikka tuo siunaus on Vt:ssa yksikössä, se on sielläkin osoitettu koko kansalle ”Herra siunatkoon sinua, Israel.”
Toinen merkittävä asia tuossa ”Isä meidän” ilmauksessa on se, että suhteessamme Jumalaan emme ole yksilöitä vaan perhettä. Jumalan perheväen kielikuva on se, joka kulkee läpi Raamatun. Kirkko ei ole mikään osakeyhtio tai osuuskunta eivätkä kirkon jäsenet ole mitään asiakkaita tai edes asiakasomistajia vaan saman perheen jäseniä. Tämä korostuu myös siinä, että kristillinen messu rakentui alunperin yhteisen aterian ympärille. Ateria oli yhteyden ilmaisu.
Puhuttelun jälkeen tahtoisin nostaa esiin pyynnön Jumalan valtakunnan tulemisesta. Mitä me oikeastaan pyydämme? Mikä tuo Jumalan valtakunta on. Raamatussa on siitä kaksi erilaista näkemystä ja nuo eri näkemykset ovat näkyneet myös kirkon elämässä. Toinen näkemys on se, mitä John Bunyan kuvaa kuuluisassa kirjassaan Kristityn vaellus. Siinä kirjan päähenkilö, Kristitty, tulee herätykseen ja lähtee pois Turmeluksen kaupungista kohti Taivaallista kaupunkia. Tässä ajattelussa maailma on täysin synnin peittämä ja Jumalan valtakunta on täysin tuonpuoleinen todellisuus. Tämän ajattelun mukaan kristittyjen on eristäydyttävä maailmasta ja kuljettava kohti taivaallista Jerusalemia. Tälle löytyy toki Ut:sta monia perusteluita.
Toinen näkökulma nousee luomisesta ja siitä, että Jeesus sanoi Jumalan valtakunnan olevan meidän keskellämme. Tämä ajattelutapa nousi selkeästi esiin 1800-luvun lopussa ns. Sosiaalisen evankeliumin liikkeessä. Se korosti sitä, että koko Jumalan luomakunta on Jumalan oma ja Jumalan valtakunta on siellä, missä tuon valtakunnan lait ovat voimassa – eli missä Vt:n kaksi keskeisintä arvoa, ”rauha (shalom)” ja ”oikeudenmukaisuus tai vanhurskaus (sedek)” toteutuvat. Tässä ajattelussa kristityt ovat Jumalan työtovereita jotka, samalla tavoin kuin koko perhe tekee työtä maatilalla, tekevät yhdessä työtä perheenpään ohjauksessa.
Jumalan valtakunta on siellä, missä Jumalan tahto toteutuu. Se toteutuu siellä, missä ihminen pitää huolta lähimmäisestään. Se toteutuu siellä, missä lempeät sanat tyynnyttävät riidan ja korjaavat rikkoutuneen yhteyden. Se toteutuu siellä, missä pidetään huolta kaikkein heikoimmassa asemassa olevista. Se toteutuu siellä, missä harrastetaan vieraanvaraisuutta. Se toteutuu näissä asioissa sekä yksilön tasolla että yhteisön tasolla.
Vaikka luterilainen regimenttioppi erottaa hengellisen ja maallisen regimentin, on muistettava, että ne ovat molemmat Jumalan asettamia. Siksi jokainen kunnallinen tai valtiollinen luottamushenkilö ei ole viime kädessä vastuussa toiminnastaan puolueelleen tai äänestäjilleen vaan Jumalalle.
Jumalan tahdon kyseleminen poliittisessa elämässä ei ole Suomessa ollut mitenkään korostetusti esillä. Nyt on kuitenkin ajassa aistittavissa muutos – ei vain Suomessa vaan myös muualla Euroopassa. Meillä pitkästä aikaa vaaleissa keskusteltiin arvoista. Tässä keskustelussa erityisesti arkkipiispan kannaotot olivat painavia. Espanjassa ovat nuoret puolestaan nousseet protestoimaan yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Mitä näillä kahdella on yhteistä?
Yhteistä on se, että molemmissa maissa aletaan voimakkaasti kyseenalaistamaan 1800-luvun alusta valtaannoussut liberalistinen markkina-ajattelu. Aletaan kysellä onko tämä mammonanpalvonta lopultakaan sitä, mitä haluamme. Aletaan kysellä ovatko markkinat oikeasti sellaisnen luonnonvoima tai väistämätön realiteetti, jolle ei mahda mitään. Onko rahan ehdoilla eläminen Jumalan tahdon mukaista?
Herran rukouksen seuraava kohta antaa erään vastauksen tähän. Siinä pyydetään jokapäiväistä leipää. Tämäkin on käsite, joka oli hyvin tuttu itämailla. Se oli se annos, jonka perheenisä jakoi jokaiselle perheensä jäsenelle. Se ei ollut samansuuruinen. Alle murrosikäiset lapset saivat puolet aikuisen annoksesta ja perheen vanha isoäiti sai kunnioituksen osoituksena kaksinkertaisen annoksen – ’ jonka hän tosin useimmiten jakoi herkkupalojen muodossa lapsille. Asian ydin on kuitenkin siinä, että tuo päivittäinen leipäosuus on se, mitä elämiseen tarvitaan.
Eräs minulle tärkeistä Vt:n kohdista on Sananlaskuista (30:7-9) löytyvä samantapainen pyyntö:
”Kahta minä sinulta pyydän – niin kauan kuin elän, älä niitä kiellä: pidä minusta kaukana vilppi ja valhe, älä anna köyhyyttä, älä rikkauttakaan. Anna ruokaa sen verran kuin tarvitsen. Jos saan kovin paljon, saatan kieltää Jumalan ja kysyä mielessäni: ’Mikä on Herra?’ Jos ylen määrin köyhdyn, saatan varastaa ja vannoa väärin, rikkoa Jumalani nimeä vastaan. ”
Talouteen liittyy myäs seuraava pyyntö. Matteuksen Isä meidän-rukouksen versiossa puhutaan velasta kun meille tutummassa Luukkaan versiossa on kyse synnistä. Velka oli hyvin konkreettinen ja vakava asia muinaisessa Lähi-Idässä. Jos et maksanut velkaasi, velkojallasi oli oikeus orjuuttaa sinut kunnes työlläsi olit maksanut velkasi.
Nämä velkasuhteisiin liittyvät kysymykset olivat niin vakavia, että yhteiskunnalla oli oltava mekanismit, joilla se kontrolloi omaisuuden keskittymistä yksiin käsiin. Näiden kontrollimekanismien tarkoituksena oli taata, että yhteiskunnan selkäranka, vapaa keskiluokka voi hyvin. Siksi jo muinaisessa Sumerissa kuninkaat antoivat aika ajoin kuninkaallisia ediktejä, joilla kumottiin kaikki senhetkiset lainat, vapautettiin velkaorjuudessa elävät ja palautettiin viljelysmaat niiden alkuperäisille omistajasuvuille. Vt:n riemuvuosisäädökset ovat tätä perua.
Toinen mekanismi oli laissa säädetty velkaorjuuden maksimiaika. Vt:ssä se oli seitsemän vuotta mikä oli hieman enemmän kuin Babyloniassa, jossa se oli viisi vuotta. Tuon jälkeen velka oli poistettu ja ihminen oli taas vapaa.
Tuo velkakysymys on ollut niin keskeinen yhteiskunnallinen ongelma, että vielä keskiajalla Euroopassa kristitty ei saanut ottaa korkoa lainatessaan rahaa toiselle kristitylle. Samaten juutalainen ei saanut ottaa korkoa toiselta juutalaiselta. Vielä tänäkin päivänä tuo kielto on voimassa muslimien keskinäisissä lainoissa. Euroopassa vasta Valistuksen myötä nousseet kreikkalaiset kilpailuarvot tekivät rahasta kauppatavaran. Se, mitä tämä opettaa meille on se, että nykyisenkaltainen pankkijärjestelmä on loppujen lopuksi verrattain uusi keksintö ja ihmiskunta on tullut hyvin toimeen ilman sitäkin. Toinen opetus on se, että velkaan liittyviä asioita on aina jouduttu kontrolloimaan kovalla kädellä. Mammonan valta kahlitsemattomana on ”Saatanallinen mylly” kuten unkarilaissyntyinen taloushistorijoitsija Karl Polanyi sanoi analysoidessaan 30-luvun lamaan johtaneita tekijöitä. Jeesus sanoi saman painokkaasti: ”Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa (Matt 6:24).
Herran rukous päättyy pyyntöön kiusauksista varjeltumisista. Usein me liitämme nämä niin sanottuihin nuoruuden synteihin – erityisesti seksuaalisuuteen. Mutta unohdammeko me silloin keski-iän ja vanhuuden synnit – rahan ja vallanhimon. Rahasta olen jo puhunutkin, mutta myös valta on asia joka juovuttaa. Englantilainen historijoitsija ja moraalintutkija lordi John Acton ilmaisi tämän1887 kirjeessään piispa Mandell Creightonille: ”Valta korruptoi ja täydellinen valta korruptoi täydellisesti.”
Siksi meillä tulee olla mekanismeja, joilla suitsitaan näitä vallan pimeitä puolia. Lainsäädännöllä voidaan tehdä osa mutta tiedämme kuinka helppoa lakeja on kiertää silloin kuin on tarpeeksi valtaa. Siksi lakeja tärkeämpää on se, että yhteiskunnan valtaapitävien eettinen pohja on kunnossa. Uskonto on kulttuurin arvomuisti. Jokainen kulttuuri tallentaa tärkeimmät arvonsa sen valtauskonnon oppilauselmiin. Meidän kulttuurimme perustuu Raamatun opetuksille. Siksi on tärkeää, että me aika ajoin palaamme pohdiskelemaan noita arvoja. Ilman niitä yhteiskuntamme luhistuu.
Usko ei kuitenkaan ole vain kulttuurisia arvoja. Kristillisyys ei ole vain yhteiskuntaetiikaa. Se on sekä henkilökohtainen että yhteisöllinen suhde Herraamme. Hän kutsuu meitä kulkemaan seurassaan, tuntemaan yhteyttä häneen ja muihin Jumalan lapsiin ja toimimaan maailman valona ja suolana. Me vastaamme tähän Hänen kutsuunsa tunnustamalla yhteisen kristillisen uskomme:
Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan…