Rakkaat kristityt!
Tänään Raamatun sana kutsuu meitä miettimään rukousta. Rukouksesta on sanottu, että se on kuin hengitys. Se on yhtä tärkeää uskonelämälle – kuin hengitys elämälle yleensä. Ilma kulkee sisään ja ulos sen enempää asiaa ajattelematta.
Rukous on jotain, joka on läsnä kaikissa uskonnoissa – se ei ole vain meidän kristittyjen omaisuutta. Rukous on tuttu asia, se on hyvin inhimillistä – se toki saa erilaisia muotoja ja sisältöjä.
Rukouksessa on kyse vuorovaikutuksesta – niin kuin lapsi on vuorovaikutuksessa vanhempiinsa. Pienen lapsen vuorovaikutuksessa ei ole sanoja, sanat tulevat vasta myöhemmin – mutta sanaton vuorovaikutus voi olla joskus jopa vaikuttavampaa. Pienen lapsen itku – tai jokellus – kertoo aina paljon.
Tänään Jeesus opettaa meitä rukoilemaan.
Ensimmäinen seikka, johon hänen sanoissaan kiinnitän huomiota on, että hän käskee menemään sisälle ja sulkemaan oven.
Rukous on jotain hyvin henkilökohtaista, hyvin yksityistä, hyvin intiimiäkin. Toki – esimerkiksi jumalanpalveluksessa – me rukoilemme myös yhdessä. Rukous ei kuitenkaan ole esitys – jossa esiintyisimme toisillemme. Merkittäviltä osin rukous kuitenkin on aina hyvin henkilökohtaista. Siitä johtuu, että omasta rukouselämästä ei paljon puhuta. Ilmaukset ovat varovaisia: ”Kyllä minä silloin huokaisin tuonne ylöspäin…” -tyyliin. Kun toiselta ihmiseltä pyydetään esirukousta – liikutaan hyvin aralla alueella.
Yleisellä tasolla on vielä helppo puhua – muistella kuinka äiti opetti iltarukouksen… mutta sen kertominen, että oikeasti rukouksella onkin paikka elämässä – se on vaikeampaa. Vaikeus liittyy myös siihen, että henkilökohtainen usko – kuuluu siihen tabujen joukkoon, josta harvemmin puhutaan.
Moni on toki myös lopettanut rukoilemisen. ”Pyysin – mutta en saanut vastausta.”
Mitä rukous on?
Jeesuksen opetus rukouksesta ei ole maagista yritystä vaikuttaa Häneen, joka on kaiken olevaisuuden perusta ja ydin – Jumalaan. ”Rukoillessanne älkää hokeko tyhjää niin kuin pakanat, jotka kuvittelevat tulevansa kuulluiksi, kun vain latelevat sanoja. Älkää ruvetko heidän kaltaisikseen.” Ei Jumala ole manipuloitavissa. Se on ajatuksena mieletön – vaikka lienee niin, että joskus rukousta yritetään käyttää niin. Eikä rukous ole ensisijaisesti väline, jolla tehtäisiin ihmeitä. Toki joskus voi niinkin käydä – mutta ei yleensä. Tuo ajatus ”pyysin – mutta en saanut vastausta”, liittynee ajatukseen, että rukous olisi jotain taianomaista.
Jeesus antaa mallin rukoukseen opettamalla tutun Isä meidän –rukouksen. Rukouksen ydin on pyynnössä ”tapahtukoon sinun tahtosi.” Jeesuksen opettamaa rukousta lausuessamme, me tunnustamme riippuvaisuutemme Jumalasta, me tunnustamme olevamme myös lähtöisin hänestä – Hän on meidän Isämme.
Jumalaa ei tarvitse pyytää olemaan hyvä. Hän on sitä aina. Rukous avaa meidän sydämemme ja sisimpämme hänen hyvyydelleen. Rukouksessa me olemme kosketuksissa tähän. Missä rukous lisääntyy – siellä Jumalan vaikutus kasvaa.
Kristilliseen perinteeseen kuuluu myös jatkuva rukous. Se ei tarkoita jatkuvaa sanojen toistamista – se ei tarkoita edes rukouksen ajattelemista jatkuvasti. Kyse on tietoisuudesta ja asenteesta, että elän joka ainut hetki Jumalan yhteydessä. Hän tässä, hän on kanssani – mikään minussa, mikään elämässäni ei ole häneltä salassa.
Psalmin kirjoittaja kirjoittaa:
139:1
Herra, sinä olet minut tutkinut,
sinä tunnet minut.
Missä olenkin, minne menenkin,
sen sinä tiedät,
jo kaukaa sinä näet aikeeni.
Kuljen tai lepään, kaiken olet mitannut,
perin pohjin sinä tunnet minun tekemiseni.
Kielelläni ei ole yhtäkään sanaa,
jota sinä, Herra, et tuntisi.
Sinä suojaat minua edestä ja takaa,
sinä lasket kätesi minun päälleni.
Sinä tiedät kaiken. Se on ihmeellistä, siihen ei ymmärrykseni yllä.
Minne voisin mennä sinun henkesi ulottuvilta,
minne voisin paeta sinun edestäsi?
Vaikka nousisin taivaaseen,
sinä olet siellä,
vaikka tekisin vuoteeni tuonelaan,
sielläkin sinä olet.
Vaikka nousisin lentoon aamuruskon siivin
tai muuttaisin merten taa,
sielläkin sinä minua ohjaat,
talutat väkevällä kädelläsi.
Tätä on rukous.