Isä meidän joka olet taivaissa.
Äiti meidän, opettavat jotkut feministiteologit, tai meidän vanhempamme. Tiedän, millaisista isäsuhteen tai patriarkaaliseksi nähdyn maailman ongelmista tämä keskustelu nousee, mutta minulle keskeisin viesti tässä puhuttelussa on läheisestä perhesuhteesta ja kuitenkin kunnioitettavasta, auktoriteetista. Kun hän on Isä meidän, meitä voi olla vaikka kuinka paljon. Isä ei ole minun vaan meidän ja hän yhdistää meitä.
”Joka olet taivaissa” hämmentää ensin. Jumalan sanotaan asuvan sydämessä, omassatunnossa tai olevan kaikkialla. Jeesuksen opettama Isä meidän -rukous luo jännitteen ja oikeastaan ristiriidan. Ensin se tarjoaa läheisen ja tuttavallisen puhuttelun, mutta sitten jo etäännyttää Isän kauas taivaisiin, jonnekin toisaalle.
Ristiriitaan ei pidä jäädä, vaan sellainen on hyvä selvittää. Taivas, tai raamatullinen taivaat, on Jumalan läsnäolon paikka, ja sellainen voi olla missä vain. Taivas on koko näkymätön maailma. Isä meidän heijastelee Isän läsnäoloa, ei hänen poissaoloaan.
Pyhitetty olkoon sinun nimesi.
Minulla on nimi ja sinulla on nimi. Jumalalla on myös nimi, joka kirjoitetaan isolla, niin kuin kaikki nimet kirjoitetaan. Minun nimeni on tärkeä minun identiteetilleni. Olemista ilman nimeä en osaa oikein edes kuvitella. Minut on nimeltä kutsuttu. Jumala on Hän joka on. Kun Jumalalla on nimi, hän on persoona ja hänellä on myös identiteetti, vaikka emme sitä kokonaan tunne.
Aikamme on täynnä kipeitä pohdintoja identiteetistä ja sen kelpaavuudesta. Monet yrittävät peittää itsestään jotakin olennaista kelvatakseen. Meillä kullakin on meidän identiteettimme, olemme sellaisia kuin olemme. Jumalan pyhyys, käsittämättömyys ja majesteettisuus saavat minut tuntemaan, että Jumala on jotakin kokonaan muuta kuin tämä Hänen luomansa rajallinen maailma. Ajatus Jumalan identiteetistä heittää lohdullisen valon. Jokainen voi olla sellainen kuin on. Identiteetin ei pitäisi synnyttää kysymyksiä kelpaavuudesta.
Tulkoon sinun valtakuntasi
Kun Jeesus opetti Isä meidän -rukouksen, valtakunta ei ollut niin ladattu ja hankala sana kuin nyt. Kolmas valtakunta pilasi sen. Imperiumien ja dynastioiden rakentajia on vaikea rakastaa.
Valtakunta tuntuu viittaavan myös valtioon. Järjestyksen, mutta myös keskinäisyyden, yhteisten asioiden hoitamisen ja yhteiseksi koetun identiteetin vahvistamiseksi tarvitaan valtiota. Meidän valtiotamme kutsutaan kansanvaltaiseksi demokratiaksi, koska ylintä päätösvaltaa käyttää kansa äänestämällä.
Ennen valtiot ja valtakunnat olivat ihan muuta. Ne olivat ruhtinaan, kuninkaan tai keisarin hallinta-aluetta, joilla hän saattoi tehdä mitä tahtoi, elleivät erityissäädökset muuta todenneet. Jeesuksen sana ”tulkoon sinun valtakuntasi” viittaa tällaiseen.
Protestanttisessa teologiassa, tarkoitan nyt nimenomaan reformoitua teologiaa ja sen perillisiä, on vahva piirre rakentaa Jumalan valtakuntaa. Ei luterilaisuudessakaan tästä vapaita olla, mutta se on lähinnä reformoitua vaikutusta, jota etenkin pietistiset herätysliikkeet ovat kuljettaneet.
On yritetty rakentaa Jumalan mielen mukaista valtakuntaa, teokratiaa, jossa ajatellaan Jumalan hallitsevan. On lähdetty Jumalan mielen mukaiseksi uskottuun vallankumoussotaan, kun on uskottu sillä tavoin joudutettavan Jeesuksen toista tulemista. Näin teki ja uskoi ainakin Lutherin oppilas ja pappi Thomas Münzer ryhtyessään Thüringenin talonpoikaiskapinaa johtamaan. Ja miten paljon onkaan annettu kristinuskon ja Jumalan nimissä hyvää tarkoittavia moraalisia ohjeita ja sääntöjä kilvoittelua ja hyvää elämää varten.
En kiistä sitä, etteikö lausetta ”tulkoon sinun valtakuntasi” voisi tulkita reaalisesti tai apokalyptisesti, tulevaa maailmaa odottaen. Minä ajattelen kuitenkin sen tarkoittavan: Jumala hallitkoon tai Jumala olkoon läsnä arjessa ja pyhässä, tässä ja kaikkialla.
Tapahtukoon sinun tahtosi, myös maan päällä niin kuin taivaassa.
Kuulun niihin, joille vaikeita asioita elämässä on pyytäminen. Kannan sellaista vammaa, etten oikein tahtoisi pyytää enkä kuunnella pyyntöjä. Yksi synneistäni on se, että minulle on vaikea hyväksyä erilaisten tarpeiden ja toiveiden olemassaoloa.
Jos on vaikea hyväksyä pyytämistä, rukoileminen on vaikeaa. Raamatussa minulle vaikeimpia ovatkin ne kohdat, joissa hädissään oleva, on hän sitten ruumiin tai sielun hädässä, huutaa: Auta minua.
Tämä lapsuudesta asti minua piinannut ajatus nousee siitä yksinkertaisesta neuvosta, ettei saa olla itsekäs. Oma itse ei voi olla itselle niin tärkeä, että se voisi tai ansaitsisi toivoa jotakin hyvää tai nykytilaan siedettävämpää. En ikään kuin anna lupaa pelätä kurjaa tai pahaa tai sairautta, koska tällöin toivoisi itselle jotakin. Ja kun kuitenkin toivon niin kuin kaikki muutkin, saarnaan sen itselleni synniksi. Oikeastaan se tulee aika lähelle buddhalaista elämänhalun sammuttamisen ajatusta. Tämän masentuneen tai ääripessimistisen ajatuksen mukaan elämäni vastustaja on elämä itse.
Isä meidän -rukouksen kohta ”tapahtukoon sinun tahtosi” kääntää tuhoisan elämänkielteisyyden nurin niskoin. Mitä lohduttavin on viesti, että ei ole kysymys minun toiveistani, vaan tapahtukoon sinun tahtosi.
Kun hyväksyn ajatuksen, että minä olen ja minulla on minun nimeni ja identiteettini ja Jumala on ja hänellä on nimensä ja olemassaolonsa, voin hyväksyä sen, että elämälläni ja olemassaolollani voin osallistua jatkuvan luomistyön virtaan ja jopa hänen valtakuntansa rakentamiseen niine rajoituksineni, joita minulla ja minussa on. Omaan olemassaoloon tarvitaan myös jonkin verran tervettä itsekkyyttä, itsestä huolehtimista ja mielekkäiden tavoitteiden asettamista. Tällöin on kuitenkin viisasta rukoilla: tapahtukoon sinun tahtosi.
Äskettäin juttelin yhden ystävän kanssa vaikeudestani hyväksyä oman minän keskeisyyttä itselle, vaikeutta hyväksyä omien kipujen, surujen ja tuskien tuntumista itselle lähimpinä. ”Sellainen tämä tomumaja vain on”, hän totesi.
Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.
Kun olemme rukoilleet, ”tapahtukoon Sinun tahtosi”, olemme jättäneet asioiden toteutumisen Hänen vastuulleen. Kristityt ovat saaneet usein pilkkaa tästä alistuvaisuudestaan, miten he antavat ratkaisun auktoriteetille ja korkeammalle voimalle, jota eivät voi edes nähdä.
Isä meidän -rukous muuttuu konkreettiseksi heti seuraavassa lauseessa. Anna tänään jokapäiväinen leipämme on aivan selvä pyyntö. Siinä todetaan, että ilman elinehtoja ei tule mitään. Meidän on saatava happea, vettä, ravintoa, lämpöä ja lepoa. Ilman niitä elämä loppuu. Ja kun nuo elämisen ehdot on saatu tyydytetyiksi, tulee seuraavia, perustarpeita hienovaraisempia.
Luther oli jääräpää uskonvanhurskautta koskevan uskonopillisen löytönsä kanssa ja varsinainen raivopää hän oli milloin minkäkin epäkohdan suhteen. Osa hänen opetuksistaan ei ansaitse minkäänlaista ihailua, ei edes hyväksyntää. Juutalaisista hän kirjoitti niin, että tunnen myötähäpeää, kun kuulun hänen mukaansa nimettyihin joukkioihin. Vaikka Lutherista lähti liikkeelle Euroopan mullistanut reformaatioiden vyöry ja valtaisat muutokset ihmisten ajattelussa, kulttuurissa ja yhteiskunnassa, mikään erityinen vallankumouksellinen tai yhteiskunnallinen radikaali Luther ei ollut.
Ihmisten perustarpeita, koko aineellista maailmaa ja myös omaisuutta hän piti luonnollisina ja tavallisina asioina. Vähässä katekismuksessa hän selittää, mitä jokapäiväiseen leipään hänen mielestään kuuluu: ”Siihen kuuluvat ruoka, juoma, vaatteet, kengät, koti, pelto, karja, raha, omaisuus, kelpo aviopuoliso, kunnolliset lapset, kunnollinen palvelusväki, kunnolliset ja luotettavat esimiehet, hyvä hallitus, suotuisat säät, rauha, terveys, järjestys, kunnia, hyvät ystävät, luotettavat naapurit ja muu sellainen.”
Naapuriin tai ystäville mennessämme muistutan usein tästä Lutherin selityksestä, miten he kuuluvat jokapäiväiseen leipään, josta saamme olla kiitollisia ja olemme myös.
Ja anna meille meidän syntimme anteeksi.
Hirmuisesta pelastusahdistuksesta kärsineen Lutherin silmät avautuivat hänen oman kertomuksensa mukaan, kun hän mietiskeli Roomalaiskirjeen ensimmäiseen lukuun kirjattua lausetta ”Uskosta vanhurskas saa elää.” Edellisessä raamatunsuomennoksessa sanajärjestys oli toinen: ”Vanhurskas on elävä uskosta.”
Myöhäiskeskiajan ilmapiiriä hallitsivat nimenomaan synnintunto, syyllisyys ja pelastusahdistus. Siihen liittyivät tietenkin myös aneet, joita vastaan Luther nousi aluksi kapinaan.
Luther löysi kuitenkin vapauttavan evankelisen uskon: Yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden. Kilvoittelu on sinänsä hyvästä, mutta itse usko riittää. Kristus on itse uskossa ja uskovassa läsnä ja saa aikaan hyvää, mutta pelastukseen mitään hyvitteleviä tekoja ei tarvita.
Pian synti hiipi taas oikeastaan ihan samanlaiseen keskiöön kuin millaisessa se oli ollut myöhäiskeskiajalla. Tarkoitan tällä jo Lutherin jälkeistä, oikeaoppisuuden puolustamiseen jähmettyneen luterilaisen ortodoksian eli puhdasoppisuuden aikaa, mutta etenkin pietistisiä herätysliikkeitä, joissa omat ja toisten synnit, katuminen ja anteeksipyytäminen ovat olleet keskeisiä.
Onkohan se tämän uskomisen ja uskonelämän kaikkein karmein piirre, että jotkut pyrkivät hallitsemaan toisten ihmisten tahtoa ja toimintaa ohjaamalla heitä synnintuntoon ja katumukseen niin, että lopulta keskeistä ei ole ihmisen ja Jumalan suhde vaan valta, ihmisen taivuttaminen toisten tahtoon.
Anna meille meidän syntimme anteeksi.
Oikeastaan pyyntö on jo lupaus: otan pois syyllisyytesi, lohdutan sinua.
Niin kuin mekin annamme anteeksi niille, joita vastaan olemme rikkoneet.
Isä meidän -rukouksen kohtikäyvin lause minulle on tämä. Osaanko antaa anteeksi vihamiehilleni? Osaanko antaa anteeksi loukkaajilleni? Osaanko antaa anteeksi niille, jotka ovat estäneet tai jarruttaneet toimintaani? Osaanko antaa anteeksi niille, jotka ovat minua kadehtineet ja siksi kiusanneet? Osaanko antaa anteeksi niille, jotka ovat minua kohtaan kylmiä?
Äläkä anna meidän joutua kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta.
Taas aivan selvä pyyntö, mutta en ole ahdistunut. Kiusauksia ja kuolemansyntejä on monia. Joku on ahne rohmuaja, joku kadehtija, joku turhamainen pöyhkeilijä, joku valuu saamattomuuteen ja laiskuuteen, joku on kohtuuton ja himonsa vallassa.
Ehkä ajattelen tästäkin, että tällainen tämä tomumaja on. Me olemme mitä olemme, mutta voimme pyytää: päästä meidät pahasta. Siinäkin jo itse pyyntö on lupaus.
Sillä sinun on valtakunta, voima ja kunnia. Iankaikkisesti. Aamen.