1.
Äidit vain, nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät. Heille on annettu voima ja valta kohota unessa pilvien alta ja katsella korkeammalta.
Kuinkahan moni saarna tänään Suomessa alkaa näillä Lauri Viidan sanoilla? On taas yksi niistä pyhäaamuista, jolloin kirkkovuosi ja maallinen juhlakalenteri leikkaavat toisensa ja ehkä vähän myös toisiaan: moni äiti on varmaan tänä aamuna jättänyt kirkkomatkan sikseen ja jäänyt kotiin iloitsemaan lahjoista ja korteista, joita lapset ja lapsenlapset ovat hänelle laittaneet. Myös teistä täällä olevista äideistä sai varmasti joku tänä aamuna kortin, joka tehtiin viime sunnuntain pyhäkoulussa.
Ja kyllä äitienpäivää kannattaa juhlia. Onnea ja Jumalan siunausta siis kaikille äideille! Te olette ihmeellinen Jumalan lahja ja kiitoksen aihe meille muille. Sitä voitte ajatella silloin, kun äidin virka tuntuu kovin raskaalta kantaa. Ja saatte te itsekin kiittää siitä Jumalaa. Häneltä saatte päivä kerrallaan voiman kantaa virkaanne ja sen velvoitteita.
2.
Ei tämä maallinen juhla oikeastaan kovin huonosti sovi myöskään siihen hengelliseen juhlaan, jota me kirkkovuoden puitteissa tänään vietämme. Elämme tietysti yhä vielä Pääsiäisen kirkkaassa valossa, kuten oikeastaan joka pyhä, mutta aivan erityisesti juuri nyt. Muistamme sitä ainutlaatuista pelastushistorian jaksoa, jonka kuluessa meidän ylösnoussut Herramme, syntiemme Sovittaja ja kuoleman Kukistaja, vielä täällä maan päällä ilmestyi kerta toisensa jälkeen opetuslapsilleen, tosin jo uudessa ruumiissa, mutta silti vielä niin, että Hänen kanssaan saattoi keskustella, istua iltaa ja syödä ja juoda. Muistamme sitä aikaa, jolloin Herra Jeesus opetti omiaan ymmärtämään kaikkea sitä, mitä he eivät ennen olleet lainkaan käsittäneet ja valmisti heitä näin siihen tulevaan aikaan, jolloin Hän ei enää olisi näkyvällä tavalla heidän keskellään.
Silloin heidän uskonsa tulisi olemaan vain sen Sanan, luetun ja saarnatun Sanan varassa, johon meidänkin uskomme perustuu ja jota Pyhä Henki avaa ja kirkastaa. Silloinkin Hänen armollinen läsnäolonsa omiensa luona ihmisenä ja Jumalana olisi kyllä äärimmäisen todellista, mutta salattua ja sakramentaalista läsnäoloa. Se ei enää olisi sellaista ilmeistä ja näkyvää kuin Hänen ilmestyessään omilleen ennen taivaaseen astumistaan, jota muistamme ensi viikolla, Helatorstaina.
Ja juuri tänä valmistautumisen aikana me kuulemme Herran opetusta rukouksesta.
Rukous on uskon kieltä ja hengitystä, hengitystä sisään ja hengitystä ulos. Niin kuin ruumiimme ei elä hengittämättä, niin emme pysy myöskään hengellisesti hengissä ilman rukousta. Ei ole uskoa ilman rukousta, mutta ei myöskään rukousta ilman uskoa.
Tämä usko on kuitenkin alusta loppuun asti ja kokonaan Jumalan lahja. Me emme voi ansaita emmekä hankkia sitä. Emmehän me voi myöskään päättää, että alamme hengittää ja sillä tavoin ylläpitää ruumiillista elämäämme. Myös ruumiillinen elämämme on Jumalan lahja, se hengitys, joka pitää elämää yllä silloinkin, kun nukumme, vaikka me siinä hengitämmekin, sisään ja ulos, ja meidän sydämemme lyö rinnassamme, mutta sekin ilman, että me voisimme sanoa sille: No, alas nyt lyödä ja pumputa verta!
Niinpä myös uskon hengitys eli rukous on lopulta kokonaan Jumalan lahja ja Hänen tekoaan. Silti Herra Jeesus myös opettaa meitä rukoilemaan ja rukouksesta, siitä, mitä se on. Hän opettaa meitä käyttämään saamaamme lahjaa oikein. Onhan meidän monin tavoin huolehdittava myös siitä lihasydämestä, joka rinnassamme sykkii!
3.
Jeesuksen opetus rukouksesta sopii hyvin myös äitienpäivään. Äidit vain, nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät. Niin laulaa Lauri Viita. Ja vaikka hänen runonsa teologiasta voidaan olla monta mieltä, se on varmasti totta, että äidit ovat niitä, jotka usein ihan pakosta ovat toivossa väkevät – ja myös väkeviä rukoilijoita.
Not lehrt beten eli hätä opettaa rukoilemaan, kuten saksalaiset sanovat. Suuri onkin usein äitien hätä heidän ajatellessaan pienten ja isompien lastensa elämää ja näiden selviytymistä tässä pahassa, ankarassa ja kovassa maailmassa. Siinä saattaa rukoilla sellainenkin, joka ei edes toivossa näe Jumalaa, mutta rukoilee silti Häntä.
Ja kuinka rukoileekaan äiti, joka on itse saanut elävästi kokea, että meillä on Jumala, Jumala, joka auttaa, ja Herra, Herra, joka kuolemasta vapahtaa (Ps. 68:20) ! Ja kuinka uskova äiti rukoileekaan ennen muuta lapsensa uskon puolesta; että tämä saisi säilyttää sen ihanan kasteen armon, johon hänet pienenä seurakunnan rukousten myötä kannettiin! Kuinka vaikealta äidistä tuntuukaan ajatella, että se rakas lapsi, jota hän kantoi sydämensä alla ja rinnoillaan, lopulta häviäisi siihen suureen, mustaan syvyyteen, josta Jumala on äidin itsensä pelastanut iäti pysyvälle Kristus-kalliolle!
Eivätkä nämä ole vain äitien rukouksia. Ne ovat huuto, joka nousee usein myös isien sydämestä. Mutta kuuleeko Jumala ne?
Entä kuuleeko Jumala lasten rukoukset? Sillä suuressa hädässä, kuoleman ja kadotuksen vaarassa ovat myös he, ja he tuntevat sen syvästi ja pohjia myöten silloinkin, kun vanhemmilla ei ole siitä pienintäkään aavistusta.
Kuuleeko Jumala rukouksemme? Vastaako Hän niihin? Vai kääntääkö Hän meille selkänsä, kun kaikkein eniten Häntä tarvitsisimme?
4.
Ei käännä! Sitä Herra Jeesus, juuri sitä Hän opettaa tämän päivän evankeliumissa.
Jeesus maalaa eteemme tilanteen, joka ei meillekään ole ihan vieras, ei ainakaan meille vähän vanhemmille, joilla on vielä kosketus aikaan, jolloin elettiin tiiviimmin yhteisöllisesti eikä ruokaa ollut niin vain kotona eikä ostaenkaan aina saatavilla, mutta matkamiehelle piti olla jotakin pöytään laitettavaksi. Minä tunnen tämän asenteen vielä vallan hyvin oman äitini kautta ja hänen rakkaana perintönään.
Vieraanvaraisuus ei siis ole mikään Lähi-Idän kulttuurin keksintö. Paremminkin voinemme sanoa, että meillä Suomessa se on päässyt pahasti krapistumaan. Mutta kyllä sitä täälläkin saa usein ihanasti kokea ja ehkä joskus itsekin olla antamassa eikä aina vain saavana osapuolena.
Erityisen vahva vieraanvaraisuuden kulttuuri on kuitenkin ymmärtääkseni juuri itäisillä mailla. Sen tähden ystävä, jonka ovelle yöllä kolkutettiin ja joka haukotellen ja pahantuulisena nousi kysymään, mikä oli hätänä, sen tähden hän toimi oman aikansa mittapuun mukaan varsin tylysti kieltäytyessään ensin menemästä ruokakaapille katsomaan, mitä hänellä olisi antaa naapurille tämän vierasvaraksi. Mitään ihmeellistä ei siis ole siinä, että hän lopulta antoi ruokaa ystävälle, vaan siinä, ettei hän tehnyt sitä heti.
Ja nyt Jeesus tämän yksinkertaisen esimerkin ja parin muun vertauksen avulla ikään kuin piirtää mustalla tussilla valkoiselle paperille ja vääntää rautalangasta eteemme mallin siitä, mikä on Hänen opetuksensa rukouksesta ja sen kuulemisesta: että koska jopa huonot naapurit lopulta heltyvät, kun heitä tarpeeksi ahdistetaan, tai jos jopa kelvottomat, itsekkäät ja pahat vanhemmat antavat lapsilleen hyviä lahjoja eivätkä mitään kiviä eivätkä käärmeitä, niin kuinka paljon varmemmin, mieluummin ja runsaammin kuuleekaan Taivaallinen Isä lastensa rukoukset ja vastaa niihin!
Jos siis sinusta tuntuu, että huudat turhaan suljetun oven takana, jynttäät nyrkeilläsi sitä, mutta se pysyy silti suljettuna ja on mykkänä kuin seinä; jos sinusta tuntuu kuin Jumalalla olisi niin paljon muuta ja tärkeämpää tekemistä, ettei Hän ehdi kuunnella sinun pieniä toiveitasi eikä pyyntöjäsi eikä välitä edes sinun suuresta hädästäsi, silloin tunteesi ovat väärässä. Jumala kuulee, ja Hän myös vastaa.
Hän kuitenkin vastaa aikanaan ja oman, hyvän tahtonsa mukaan, ja Hän antaa asioita, joiden Hän näkee olevan meille hyväksi. Se ei tarkoita, ettei Hän kuulisi ihan kaikkia meidän pyyntöjämme ja jopa huokauksiamme. Se ei tarkoita, että meidän arkinen elämämme olisi Hänelle samantekevää. Ei sinne päinkään! Tämän päivän saarnatekstimme seuraa välittömästi sitä Luukkaan evankeliumin kohtaa, jossa Jeesus opettaa meille oman rukouksensa, Herran rukouksen, jonka tänäänkin yhdessä luemme. Ja siinä pyydämme: Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.
Sen me olemmekin jokainen saaneet, joka päivä tähän asti. Eikö totta? Meillä on aina ollut päivän annos ruokaa, vaatteet päällä ja paikka, jossa nukkua ja useimmilla meillä runsaasti kaikkea mahdollista hyvää tämän lisäksi.
Sillä sekin kaikki kuuluu jokapäiväisen leivän piiriin – autot ja lomamatkat, paatit ja parsellit. Niistäkin kaikista saa puhua Jumalalle.
Mutta sitä Hän ei ole luvannut meille, että meidän tahtomme tapahtuisi. Sillä Hän on hyvä, ja Hänen tahtonsa on hyvä, mitä ei ikävä kyllä voi sanoa meistä. Sen tähden me myös pyydämme usein monella tavoin vääriä asioita. Sen tähden on Jumalan hyvä lahja, etteivät kaikki pyyntömme toteudu.
Tämä minun pitää tosin sanoa hyvin hiljaa ja varovasti niille meistä, jotka eivät pyydä mahdottomia, vaan Jumalan tahdon mukaisia kaikkia elämämme tarpeita, jokapäiväistä leipää, työtä, terveyttä, puolisoa, mutta joiden toiveet eivät toteudu. Minun, jolla on kaikkea yllin kyllin, pitää sanoa se hyvin hiljaa sille, jolla ei ole juuri mitään ja miettiä, millä tavoin Jumala tahtoo käyttää minua siihen, että Hänen hyvät lahjansa tulisivat myös sen osaksi, joka nyt tuntuu niitä turhaan pyytävän.
5.
Tärkeintä on kuitenkin nähdä, kuinka Jeesus lopulta päättää opetuksensa: Jos siis te, jotka pahat olette, taidatte hyviä lahjoja antaa teidän lapsillenne, paljoa enemmin teidän taivaallinen Isänne antaa Pyhän Hengen sitä anovaisille.
Tämä on se pyyntö, johon Jumala aina vastaa ja joka aina toteutuu. Se toteutuu sen tähden, että varmasti toteutuu myös se Isä meidän rukouksen pyyntö, jossa me anomme: Anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.
Tämä rukous toteutuu, koska Jumala itse on tehnyt kaikkensa, että se voisi toteutua, ja Jumala on kaikkivaltias, ja Hän on Rakkaus. Rakkaudessaan Jumala lähetti Poikansa maailmaan meidän syntiemme sovitukseksi. Hänessä naulittiin ristille meidän syntimme. Hän kärsi kaikkien niiden rangaistuksen. Sen tähden meidät on sovitettu Jumalan kanssa. Saamme uskoa syntimme anteeksi.
Eikä se usko, jolla sen uskomme, ole pohjimmiltaan, meidän tekoamme, ei meidän tietoamme, taitoamme eikä tunteitamme, vaan se on Jumalan lahja, jonka Hän varmasti antaa sitä anoville uskon lahja, sellaisen uskon, joka ottaa vastaan syntien anteeksiantamuksen ja sen seurauksena myös itse antaa anteeksi. Niin: lopulta Jumalan persoonallinen Rakkaus, Pyhä Henki itse, on se uskon hengitys ja rukouksen salaisuus, joka piilee meidän tietoisen uskomme takana silloinkin, kun suumme vaikenee ja me vain hädissämme huokaamme Jumalan puoleen ja jopa silloin, kun epätoivoisen isän kanssa huudamme omaa ja lastemme hätää: Herra, minä uskon, auta minun epäuskoani! (Mark. 9:24).
Sillä jo se rukous, jolla rukoilemme ja anomme, emme S-luokan Mersua, emme 65-jalkaista Swania emmekä komeaa miestä ja kauniita lapsia, vaan jossa pyydämme Pyhää Henkeä ja uskon lahjaa, jo se rukous, jolla tätä anomme, on Pyhän Hengen työtä meissä. Se on Hänen salattua huutoaan ja merkki siitä, että Jumala on totisesti jo huutomme ja anomisemme kuullut ja että me jo olemme uskosta vanhurskaita Jumalan lapsia, vaikka meistä itsestämme tuntuu kokonaan toiselta ja vaikka joudumme kauan kolkuttamaan ovella ja jatkuvasti etsimään ja olemaan kestäväiset rukouksessa ja vaikka sekin kuivuu huulillemme siinä erämaassa, jossa vaellamme ilman veden tilkkaa. Silloinkin Pyhä Henki, uskon Henki, huokaa meissä ja meidän puolestamme väkevin huokauksin.
Näin kirjoittaa Apostoli Roomalaiskirjeessään:
Sillä me tiedämme, että jokainen luontokappale huokaa ja ahdistetaan aina tähän asti meidän kanssamme. Mutta ei ainoastaan ne, vaan myös itse me, joilla hengen uutiset ovat, huokaamme itsellämme, odottain sitä lapseksi ottamista, meidän ruumiimme lunastusta. Sillä me olemme toivossa vapahdetut. Mutta jos toivo näkyy, niin ei se ole toivo; sillä kuinka joku taitaa toivoa jota hän näkee? Mutta jos me sitä toivomme, jota emme näe, niin me odotamme sitä kärsivällisyydessä. Mutta niin myös Henki auttaa meidän heikkouttamme; sillä emmepä me tiedä mitään rukoilla niinkuin tulis, vaan Henki rukoilee meidän edestämme sanomattomilla huokauksilla. Mutta joka sydämet tutkii, hän tietää, mitä Hengen mielessä on; sillä hän rukoilee pyhäin edestä Jumalan tahdon jälkeen. Mutta me tiedämme niille, jotka Jumalaa rakastavat, kaikki kappaleet ynnä parhaaksi kääntyvän, niille, jotka aivoituksen jälkeen kutsutut ovat. Sillä jotka hän on katsonut edes, ne hän on Poikansa kuvan kaltaiseksi säätänyt, että hän olis esikoinen monen veljen keskellä. Mutta jotka hän on säätänyt, ne hän on myös kutsunut, ja jotka hän kutsunut on, ne hän on myös vanhurskaiksi tehnyt, ja jotka hän vanhurskaiksi teki, ne hän on myös kunniallisiksi tehnyt. Mitäs me siis näihin sanomme? Jos Jumala on meidän edestämme, kuka voi meitä vastaan olla? Joka ei omaakaan Poikaansa armahtanut, vaan antoi hänen kaikkein meidän edestämme, eikös hän myös lahjoita meille kaikkia hänen kanssansa? (Room. 8:22-32)
Amen.