6. sunnuntai helluntaista, Joh. 7: 37 – 39, Kari Tiirola

Kari Tiirola
Haapajärvi

Merkit olivat selvät. Helteisen päivän iltana tummanpuhuvat pilvet alkoivat lähestyä. Tuli kiire peitellä
vastakylvetty kasvimaa, kaataa puutarhatuolit maata vasten ja aurinkovarjo suojaan. Kun tuuli alkoi, se
heitteli armotta kaiken kevyen ja irtonaise
n pitkin pihamaata. Piiskasi pihan. Taivutti kuusten latvoja ja
lennätti oksia, käpyjä ja pikkurisuja pitkin
maisemaa
. Sähköt se katkoi. Ja juuri siellä, missä paria tuntia
aikaisemmin metsäretkellä ihailtiin tukkipuita, se kiskoi mäntyjä juurineen, teki
konkeloita ja katkoi toisia
keskeltä kuin hammastikkuja.
Parin viikon takainen ukkonen kesti vain hetken eikä sitä voi verrata suuren
maailman hirmumyrskyihin, mutta silti se näytti jälleen kerran luonnon mahtavan voiman.
Millainen on se tuuli, jota me o
dotamme? Osaammeko lukea sen merkkejä, kun se tulee? Helluntain tuuli ja
henki, jota me vielä odotamme. Se, josta Jeesus puhuu tänään.
Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni
ja juokoon! Joka uskoo minuun, hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden vir
rat”.
Ymmärrämmekö
merkit, kun ne näemme ja kuulemme? Osaammeko varautua? Onko se tuuli kuin ukkosmyrsky, jota edeltää
kuumuus, painostava tunne ja ahdistus, kunnes myrsky alkaa, paiskoo mennessään kaiken joutavan ja
irtonaisen. Ja sade, joka puhdistaa i
lman, mutta myös piiskaa ja pistää vedet virtaamaan? Onko kyse siitä
Jumalasta, jota Katekismuksen sanoin täytyy rakastaa, mutta myös peljätä?
Tämän päivän Vanhan testamentin kertomuksessa profeetta Elia oli joutunut pakomatkalle ja pysähtyi
viimein lepä
ämään Horebin vuorelle. Kuningattaren viha ja sotilaat kintereillään hän oli paennut
voitettuaan epäjumalan, Baalin papit. Voitosta ei seurannut kansansuosiota, vaan pakolaisuus, sillä Baalin
pappien nöyryyttäminen ei ollut hallitsijan mieleen. Elia pak
eni ja tivasi Jumalalta uutta suuntaan
elämälleen.
Elia oli loukkaantunut Jumalalle.
Hellittämättä olen taistellut puolestasi Herra, kaikkivaltias
Jumala…
Elia ei edes huomaa rukoukseensa sisältyvää ironiaa. Elia nimittää Jumalaa kaikkivaltiaaksi, mutta
kuitenkin hän sanoo taistelleensa Jumalan puolesta. Elian ja meidänkö kiivailuja Jumala tarvitsee? Eikö
riitä, että hän on kaikkivaltias?
Joka tapauksessa Jumalan profeetta haluaa Jumalalta merkin. Mihin
suuntaan ja millä eväillä? Ja niin nousee myrsky.
Se repii kaiken rikki
. Murskaa kalliot ja vuoret. Myrskyn
jälkeen seuraavat maanjäristys ja kaiken polttava tuli. Näitä kaikkia Elia katseli luolassa, jossa hän oli
suojassa, mutta myös pimeässä. Luolassa, tunnelissa, elämän pimeinä hetkinä, kuoleman
varjossa ei voi
nähdä. Rajuilmalla tulee kiire sisälle eikä maailman myrskyihin tee mieli asettautua keskelle. Ne
vahingoittavat, paiskovat sinne tänne ja vievät pahimmillaan hengen.
Jumalan merkin täytyy siis olla
toisenlainen. Jota ihminen voisi
s
en
huomata, sen täytyy puhutella hiljaa, varovasti ja ihmisen tasolla. Se ei
voi raivota eikä haavoittaa, koska muuten ihminen pakenee sitä kuin turvaan ja luolaan paetaan.
Perimmäiseen nurkkaan, suojaan tuulelta, sateelta ja vihalta.
Hiljainen tuulen hum
ina. Se oli merkki, jonka Elia kuuli.
Milloin voi kuulla tuulen huminan.
Sellaisen voi
kuulla vain, jos asettuu hiljaa paikoilleen ja alkaa kuunnella. Haavanlehtien havina, kesätuulen henkäys,
joka hyväilee hiljaa helteen uuvuttamaa. Jos ympärillä huu
taa ja pauhaa sitä ei voi kuulla eikä tuntea,
mutta Elia odotti. Ja ymmärsi. Kun tuulen hiljainen humina kantautui luolaan, se toi viestin, jonka Elia tiesi
tulevan Jumalalta. Tässä oli se, mitä hän oli odottanut. Jumalan tarkoitus ei ollut se, että El
ia käpertyisi
suojaan maailman myrskyiltä, itseensä ja omaan ahdistukseensa. Tuulen vilvoittava henkäys näytti
suuntaa. Se houkutteli ulos luolasta sinne, m
issä kaikki oli avointa. Elia peitti aluksi kasvonsa, sillä hän
ymmärsi, että Jumalaa ei voinut k
atsoa suoraan. Mutta kun hän avasi viittansa ja silmänsä, hänen edessään
oli kaikkia avaruus ja autius. Autiomaa levittäytyi silmänkantamattomiin hänen edessään. Siinä olivat
kaikki polut ja tiet, joita oli kuljettava.
Ei pakoon, vaan ihmisten luokse.
Autiomaa oli kuin elämä: täynnä
kivikoita ja päivän paahdetta ja yön kylmyyttä, myrkyllisiä ja pistäviä käärmeitä ja skorpioneja, mutta myös
virkistäviä keitaita, levähdyspaikkoja. Mutta juuri sinne Jumala tahtoi johdattaa Elian. Sillä toisella puolella
odotti meri, suunnaton ja rannaton, tutkimaton, mutta lupauksia täynnä. Jumalan näytti Elialle tien, joka ei
johdattanut pakenemiseen, itsekkyyteen, käpertymiseen ja jatkuvaan varuillaoloon. Hiljainen tuuli houkutti
kohti lupauksia ja rannattomia rantoj
a. Se avasi näkymän, joka itsessään oli suuri ma
hdollisuus.
Myrskyn merkit me osaamme lukea. Lähestyvän sateen ja rajuilman. Tosin toisinaan elämässä me emme
niistä välitä, jätämme tietoisesti huomiotta. Tai keskitymme katsomaan muualle, jolloin elämä
n myrsky
saattaakin yllättää. Merkeistä ja myrskyn keskeltä me usein huudamme Jumalaa. Ja samalla kuin Elia,
ihminen joutuu huomaamaan, että ei hän niissä ole. Tai ainakaan häntä ei niistä tunnista. Ne saavat vain
varuilleen, käpertymään, lukitsemaan o
vet niin, että kukaan ei pääse sisälle eikä ulos. Jumalan merkin
täytyy olla toisenlainen. Jeesuksen lupaaman Hengen täytyy olla sellainen, että se tulee hiljaisen tuulen
huminan tavoin. Että se virkistää helteen keskellä eikä aiheuta kylmää puhuria tal
vella. Se on kesällä
viilentävä ja talvella kevään ensimmäinen lounatuuli. Siitä kuitenkin tietää Jumalan, koska se on Jumalan
lähettämä.
Te saatte puolustajan,
sanoo Jeesus,
Minä lähetän hänet Isän luota. Hän, Totuuden Henki,
lähtee Isän luota ja todi
staa minusta. Myös te olette minun todistajiani, olettehan olleet kanssani alusta
asti.
Profeetta Elia lähetettiin autiomaahan. Tämän päivän evankeliumi kertoo, että olemme tulleet keitaalle.
Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon!
Nii
n Jeesus sanoo:
Jos
jonkun on jano.
Ei pakkoa, ei
uhkailua, vaan sana
jos.
Mutta jos jollakulla on jano, nyt saa virkistyä ja levähtää, sillä jokain
e
n on kulkenut
pitkän matkan. K
enellä mitäkin elämän autiomaan vaaroja ja mahdollisuuksia ja löytöjä taka
naan. Jumalan
antamat merkit ovat niin yksinkertaisia, että me usein ohitamme ne. Kaikki eivät edes välitä niistä. Mutta
juuri siksi Jeesus sanookin
jos.
Hän ei pakota seuraansa ketään. Jos joku haluaa jatkaa janoisena eteenpäin,
kukaan ei voi pakotta
a jäämään keitaalle. Mutta meitä tänne pysähtyneitä hän pyytää levähtämään ja
juomaan.
Jumalan merkit ovat sana, toisinaan yksinkertainen, toisinaan kaanaankielellä koristeltu Jumalan
sana, joka kertoo meille Jeesuksesta ja siitä, että synnit on annettu
anteeksi. Ei hätää, nyt on levon paikka.
Ja se sana, joka kehottaa menemään lähimmäisen luokse iloiten:
Lähtekää rauhassa ja palvelkaa Herraa
iloiten.
Ja sekin sana, joka kehottaa pyytämään anteeksi ja antamaan anteeksi.
Ja se toinen merkki:
pyhät
sakr
amentit, kaste ja ehtoollinen. Toinen, joka riittää kerran elämässä ja toinen, jota tarvitsemme
jatkuvasti, jotta jaksamme uskon ja elämän tiellä.
Jumalan merkki on yksinkertainen kuin tuulen humina: se, joka sanoo:
Tulkaa, kaikki on valmiina
.