1.
Helatorstaina, Kristuksen taivaaseenastumisen päivänä, puhuimme siitä, kuinka Jeesuksen noustessa Isänsä kirkkauteen opetuslapset eivät jääneetkään surkeina muistelemaan menneitä, eivät entisiä hienoja päiviä, joita he olivat saaneet viettää Jeesuksen kanssa silloin, kun Hän vielä oli näkyvällä tavalla maan päällä. Jeesuksen omat eivät paenneetkaan lukittujen ovien taakse eivätkä sulkeutunut masentuneina itseensä. Ei! Jerusalemiin palasi kiitosvirsiä veisaava iloinen ja äänekäs joukko.
Senkin opimme Helatorstaina, miksi näin tapahtui: eihän Jeesus jättänytkään omiaan yksin noustessaan Taivaan kunniaan. Päinvastoin! Nyt Hän saattoi alennuksensa tilan sitä enää rajoittamatta myös ihmisenä olla osallinen jumaluutensa kaikkivallasta ja kaikkialla olemisesta. Sen tähden Herra on nytkin lupauksensa mukaan todellisesti täällä, meidän kanssamme, ei vain muistoina menneisyydestä, ei myöskään vain jumalallisena Henkenä, jota meidän ihmishenkemme ei tavoita, vaan inhimilliseen, luettuun ja kuultuun sanaan sekä sakramentin aineellisiin elementteihin Jumalana ja ihmisenä niin sitoutuen, että voimme pelotta lähestyä Häntä, voimme kuulla Hänen rakkaan äänensä ja vieläpä tulla Hänestä ruumiillisesti osallisiksi.
2.
Tänään palaamme ajassa vähän taaksepäin eli Herramme Ylimmäispapilliseen rukoukseen. Se on se, johon Hän päätti puheensa aivan kärsimyksensä aattona.
Luulen, etteivät opetuslapset vielä silloin ymmärtäneet kaikkea siitä, mitä Jeesus puhui ja opetti, eivät myöskään Hänen rukouksensa koko sisältöä. Ehkä se oli heistä sellaista – vähän pelottavaakin – puhetta, jota he kunnioittaen kuuntelivat, kuten lapset kuuntelevat vanhempiensa vakavia keskusteluja, niiden sisältöä silti ymmärtämättä. Sitten leikit voittavat kiinnostuksen aikuisten maailmaan. Ovathan isä ja äiti siinä, ja heidän ajatuksensa ja murheensa ovat heidän ajatuksiaan ja murheitaan. Lasten ei tarvitse niitä ymmärtää.
Niinpä opetuslapsillekin riitti, että Herra oli läsnä. Jeesus oli heidän kanssaan. Miksi siis murehtia asioita, joita ei ymmärtänyt eikä ehkä jälkeenpäin edes muistanut!
Varmaan vasta Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen opetuslapset alkoivat ymmärtää myös sitä rukousta, jonka Hän oli pitänyt viimeisenä iltana ennen teloitustaan. Sen tähden myös me kuulemme sen nyt, Herran taivaaseen astumisen juhlan jälkeen ja Helluntaita odottaessamme. Se opettaa meitäkin ymmärtämään, mitä oli tapahtunut ja mitä tapahtuisi ja mitä varten.
3.
Heti evankeliumitekstimme alussa onkin annettu avain siihen, millä tavoin Jeesuksen rukous sopii yhteen sen riemun kanssa, joka leimasi opetuslasten tunnelmaa Herran noustua taivaaseen. Jeesus rukoilee Isäänsä: Niinkuin sinä minun lähetit maailmaan, niin minä myös lähetin heidät maailmaan,
Meidät, Jeesuksen opetuslapset, on lähetetty! Niin kuin Isä lähetti Jeesuksen tuomaan ihmisyydessään jumaluutensa suloisen tuoksun turmeltuneen maailman keskelle, niin on Herra lähettänyt myös meidät, omansa, maailmaan, jotta Hänen uhrinsa hyvä haju leviäisi meidän kauttamme kuin suitsutus, joka karkottaa mätänevän maailman lemun ja kutsuu luokseen niitä, jotka kärsivät omasta turmeluksestaan, niin kuin kärsivät taudistaan ne spitaaliset, jotka Herra paransi. Herra Jeesus haluaa Kirkkonsa levittävän Hänen hyvää tuoksuaan niin, että kaikki synnin spitaaliin saastuneet voisivat tulla siitä osallisiksi ja itsekin hyväksi tuoksuksi maailman keskellä ja Isän edessä, nimittäin Herran Jeesuksen ansioiden osallisuudessa ja Hänet päällensä pukeneina.
Ei meitä siis ole kutsuttu yksinäisyyteen eikä itkemään omissa koloissamme omaa ja maailman surkeutta ja syntiemme suuruutta. Me saamme uskoa Jumalan Pojan voittoon ja syntiemme anteeksiantamukseen Hänessä!
Saamme uskoa, että olemme kyllä ristin kantajia yhdessä Jeesuksen kanssa, kun uudessa elämässä vaeltaen taistelemme syntiä vastaan. Olemme silti Voittajan puolella! Sen tähden evankeliumi ei ole mikään surusanoma, vaan nimensä mukaisesti ilosanoma!
Eikä meitä ole kutsuttu piilottamaan Jumalan suuria lahjoja. Muistakaamme Jeesuksen vertausta palvelijoista, joille uskottiin leivisköittäin herransa omaisuutta ja sitä, kuinka nämä toimivat ja kuinka heidän herransa kohteli palvelijoita palattuaan tuomiolle: ei sitä palvelijaa kehuttu, joka oli pelosta piilottanut herransa omaisuuden, jotta tämä saisi palattuaan kaiken sellaisenaan takaisin. Päinvastoin: hänet heitettiin ulos, sinne, missä on itku ja hammasten kiristys. Niitä palvelijoita herra sen sijaan kehui, jotka olivat asioineet saamillaan leivisköillä, käyneet niillä kauppaa ja saaneet kunnon voiton.
Niin on myös meidät kutsuttu antamaan edelleen sitä, minkä olemme saaneet, jotta se sillä tavoin tulisi yhä useampien osaksi. Meidät on kutsuttu viemään ilosanomaa eteenpäin! Meidät on kutsuttu tekemään hyviä kauppoja, sellaisia, että monen moni sielu voisi kuulla evankeliumin Kristuksesta ja Hänen voitostaan, että yhä useampi syntinen näkisi surkean tilansa, mutta saisi siihen myös sen avun, jonka Jumala on Pojassaan, Hänen kärsimyksessään, kuolemassaan ja ylösnousemuksessaan valmistanut ja Hänen riemullisessa taivaaseen astumisessaan tehnyt kaikkien tavoitettavaksi kaikkien niiden, jotka eivät epäuskossa kieltäydy ottamasta tarjottua apua vastaan.
Meidät on kutsuttu uskossa suostumaan Jumalan autuaaseen vaihtokauppaan. Siinä Hän lastasi meidän syntivelkamme ainoan Pyhän ja Puhtaan harteille ja luki Hänen pyhyytensä meidän hyväksemme. Ja sitten meidät on kutsuttu levittämään sanomaa tästä merkillisestä kaupasta kaikille niille, joita se koskee kaikille syntisille kaikkialla maailmassa.
4.
Näin on meidät siis lähetetty maailmaan. Sitä ennen meidät on kuitenkin kutsuttu siitä ulos ja koottu yhteen, Jumalan kansaksi ja laumaksi, jota Hän paimentaa. Tämä on myös tärkeää nähdä. Itse asiassa se on niin tärkeää, että jos emme sitä ymmärrä, emme ymmärrä, mitä Helluntaina tapahtuu, emme myöskään sitä, mistä tänään on ollut puhe.
Sana kirkko – enkä nyt tarkoita kirkkorakennusta – tulee siitä samasta käsitteestä, josta on toista reittiä kotiutunut ja käännetty kieleemme sana seurakunta. Kumpikin pohjautuu kreikankieliseen ilmaisuun kυριακή εκκλήσια. Suomeksi se tarkoittaa Herralle kuuluvaa, maailmasta uloskutsuttua kansankokousta. Sana kirkko viittaa tämän käsitteen ensimmäiseen sanaan, Herralle kuulumiseen, sana seurakunta taas jälkimmäiseen sanaan, kokoonkutsuttuun kansaan.
Niin: jos me olemme Jumalan seurakunta eli kuulumme Hänen kirkkoonsa, kuulumme siihen todella emmekä vain nimellisesti, silloin olemme välttämättä maailmasta erilleen ja Herrassa kokoon kutsuttu kansa. Erilleen kutsuminen, erottaminen ja kokoaminen on tapahtunut evankeliumin julistuksen ja Kasteen pyhän sakramentin kautta, mutta myös seurakuntansa rakkautta on Jumala siihen käyttänyt.
Toisin sanoen voidaksemme olla Jumalan tahdon mukaisesti maailmaan lähetettyjä, meidän pitää ensin olla maailmasta kokoon kutsuttuja ja kokoon tuotuja. Voidaksemme lähteä, meidän pitää olla yhdessä eikä yksinämme, ja meidän pitää olla myös yhtä, niin kuin Isä on yhtä Pojan kanssa. Näin Jeesus Ylimmäispapillisessa rukouksessaan pyytää.
5.
Meitä ei siis ole kutsuttu olemaan yksinäisiä Jumalan lapsia. Ei meitä ole kutsuttu elämään eikä myöskään toimimaan yksin eikä omassa voimassamme. Meidät on kutsuttu lähtemään yhdessä kohti iäisiä Taivaan häitä, mutta myös viemään kutsua häihin kaikkeen maailmaan ja kaikille ihmisille.
Voidaksemme kuitenkin yhdessä lähteä, Jumala on ensin tuonut meidät yhteen. Hän on itse erottanut meidät kadotuksen maailmasta ja koonnut kansakseen. Ja tämä kokoon tuominen tulee näkyväksi erityisellä tavalla, kun tulemme pyhäaamuna messuun.
Tulemme kohtaamaan Häntä, jossa me olemme yhtä. Tunnustamme yhdessä sitä uskoa, joka liittää meidät Herraamme Jeesukseen, Hänen armotöihinsä ja toinen toisiimme. Kuulemme Jumalan omaa sanaa, jossa Hän sekä kutsuu meitä että antaa meille Poikansa ja Hänen ansionsa niin liittäen meitä uskossa Häneen ja myös toinen toisiimme. Ehtoollisessa tulemme osallisiksi siitä yhdestä Leivästä, joka on Herra Jeesus Kristus itse. Nauttiessamme uskossa Hänen totisen ruumiinsa ja verensä me liitymme Häneen, mutta myös toisiimme, toisiin uskoviin Hänen hengellisensä ruumiinaan.
Meidät on siis kutsuttu toimimaan ja lähtemään seurakuntana, Jumalan seurakuntana ja Kristuksen kirkkona, joka on kutsuttu ulos ja joka aina uudelleen kutsutaan ulos maailmasta. Meidät on kutsuttu viettämään yhteistä juhlaa, jossa Herra Jeesus varustaa ja vahvistaa seurakuntansa sille matkalle, jolle se on lähetetty ja jolle se aina uudelleen lähetetään. Ja vasta sitten, kun meidät on puettu Voimalla korkeudesta, me lähdemme, menemme ja teemme teemme sen yhdessä ja joka päivä, yhtenä seurakuntana, yhden Herran yhtenä seurakuntana uudessa elämässä ja Pyhän Hengen voimassa vaeltaen.
Sen tähden meillä on lupa ja jopa käsky odottaa Herralta Hänen lupaustensa täyttymistä ja sitä voimaa, jonka Hän on luvannut omilleen, omalle seurakunnalleen, jotta se jaksaisi toteuttaa sille annetun tehtävän, ja toteuttaa sen iloiten. Sen tähden meidän ei tarvitse hätäillä eikä hätääntyä oman heikkoutemme edessä. Emme ole omassa varassamme, vaan Herramme hyvässä hoidossa, ja me saamme odottaa, sillä Herra on luvannut avun, jonka me tarvitsemme ja jonka Hän myös varmasti antaa.
Sen Hän antoi jo kerran erityisellä, kertakaikkisella tavalla ensimmäisenä kristillisenä Helluntaina, jonka muistoa ensi pyhänä vietämme. Ja sen Hän antaa aina uudelleen sen perusteella, mitä Hän on tehnyt ja mitä Hän kerran jo seurakunnalleen antoi. Varmasti Hän tekee sen, ja niin saamme mekin syntisinä ja heikkoina olla yhdessä Hänen rakkautensa ja evankeliuminsa välikappaleita, suloinen tuoksu ja suitsutus ihmisten keskellä ja Isän edessä Hänessä, Herrassa Jeesuksessa, joka on meidän syntiemme Sovitus ja joka myös kulkee edellämme johtaen laumaansa, kun se vie iloista viestiä, evankeliumia, kaikkeen maailmaan. Amen.