Tänään meillä on jumalanpalveluksessa kaksi teemaa. Toisaalta on kirkkokäsikirjan antama aihe, Pyhän Hengen odotus, ja toisaalta sattuu myös olemaan toukokuun toinen sunnuntai eli äitienpäivä.
Kristikuntaa on sanottu Jumalan perheväeksi ja perheessä nimenomaan äidin rooli korostuu. Vaikka Raamatussa ei ole kovin montaa kohtaa, joissa Jumalalla on feminiinisiä piirteitä, niitä kuitenkin on. Jeesus vertaa itseään kanaemoon, joka kokoaa poikasensa siipiensä suojaan (Matt.23:37) ja Vt:ssa Jumala puhuu siitä kuinka on itse synnyttänyt Voideltunsa (Ps 2:7).
Jos ajattelemme äitien roolia perheissä, niin siinä korostuu paitsi puolustajan rooli – äidit kun ovat usein kuin leijonaemoja puolustaessaan lapsiaan – myös ohjaajan ja opastajan rooli. Kuitenkin äidin ehkä tärkein rooli on luoda kodin henki ja toimia lasten riitojen sovittelijana. Tärkeintä ai aina ole se, kuka oli oikeassa, vaan miten riidan jälkeen voidaan jatkaa sopuisasti yhteiseloa. Tässä äidit ovat usein huomattavasti taitavampia kuin me isät. Ei siis ihme, että vielä toisella kristillisellä vuosisadalla joissain syyrialaisissa kristillisissä teksteissä Pyhä Henki oli feminiininen. Tämä ajatus hävisi vasta naista yleensä alistaneessa kreikkalaisessa kulttuurissa kristinuskon valtauoman eurooppalaistuttua.
Tämän sunnuntain evankeliumiteksti on Jeesuksen kolmen luvun pituisesta jäähyväispuheesta, joka Johanneksen evankeliumissa eräällä tavalla vastaa Matteuksen Vuorisaarnaa ja Luukkaan kenttäsaarnaa. Kuten professori Rafael Gyllenberg selitysteoksessaan sanoo, se muodostaa ”ateriakeskustelun, joka käsittelee kristinuskon olemusta yhtä syvällisesti ja valaisevasti kuin Platonin Symposion avaa näkymät kreikkalaisen hengen maailmoihin.”
Tekstissä on varhaiskristillisiä iduillaan olevia käsityksiä Pyhästä Hengestä ja kristillisestä kolminaisuusopista. Kolminaisuusopin käsitettä käytti ensimmäisenä kirkkoisä Tertullianus 200-luvulla ja se hyväksyttiin Nikean kirkolliskokouksessa vuonna 325 reaktiona aleksandrialaisen presbyteerin Areioksen opetukselle, että Jeesus oli luotu olento, ei Jumala itsessään.
Kolminaisuusoppi sellaisena kun se on Apostolisessa ja Nikean uskontunnustuksissa, on kristikunnan yhteistä omaisuutta. Sen sijaan yksityiskohdista vallitsee erimielisyys joskin valtavirta on asiasta ainakin virallisesti yksimielinen. Ns. orientaaliortodoksiset kirkot, joista Koptikirkko on suurin, eivät hyväksy Jeesuksen kaksiluonto-oppia vaan opettavat, että Kristuksella oli vain jumalallinen luonto ja tämän ihmisyys oli vain näennäistä.
Päivän tekstiimme liittyy taasen se kiista, joka muodollisesti jakoi kristikunnan kahtia ja jonka vuoksi edelleenkin läntisellä ja ortodoksisella kristikunnalla on erilainen versio Nikean uskontunnustuksesta. Lännen kirkko opettaa, että Pyhä Henki lähtee Isästä ja Pojasta kun ortodoksit näkevät hänen lähtevän vain Isästä.
Näistä kiistoista näkyy selvästi, että ihmisellä on aina vaikeuksia ymmärtää suurta Jumalaa. Yleensä aina kun opillisia kysymyksiä on alettu tiukasti määrittelemään, siitä on seurannut iso riita ja eripura. Liian usein näitä riitoja on sitten ratkottu asevoimin. Jumala kuitenkin pakenee kaikkia määrittely-yrityksiämme. Hän on käsityskykymme ylä- ja ulkopuolella.
Määrittelyiden sijasta onkin hedelmällisempää ottaa Raamatun kertomukset kielikuvina. Jeesus usein kertoi Taivasten valtakunnan olevan sen ja sen kaltainen. Hän ei koskaan antanut määritelmää vaan antoi mielikuvan ja pani kuulijansa itse ajattelemaan.
Tekstissämme Jeesus kertoo Isän lähettävän Puolustajan, Totuuden Hengen kristityille, jotta nämä voisivat rohkeasti julistaa evankeliumia. Samoin Hän kertoo tulevista vainoista. Tätä tekstiä voidaan lukea kahdella tavalla.
Ensimmäinen tapa on se, mitä erilaiset kristilliset herätysliikkeet valitettavan usein tekevät. Niiden jäsenet uskovat, että juuri heille on annettu Pyhä Henki ja heidän kristillisyydennäkemyksensä on se ainoa oikea. Ja kun muut eivät sitä hyväksy, tuolla vainolauselmalla perustellaan se, että nyt maailma vainoaa Jumalan piskuista valittua laumaa. Tällaisia reaktioita on viimeaikaisessa kirkollisessa keskustelussa tullut eri herätysliikkeiltä seksuaalietiikasta ja monesta muusta asiasta. On niin helppo käpertyä omaan turvalliseen piiriinsä ja torjua muiden esittämä kritiikki.
Kuitenkin silloin unohdetaan jotain oleellista. Unohdetaan se, että tämän jäähyväispuheen jälkeen Jeesus Getsemanen puutarhassa rukoili opetuslastensa puolesta, ”että he olisivat yhtä.” Oma opillinen näkemys ei koskaan saisi johtaa siihen, että se erottaisi kristityn toisesta kristitystä. Kuten ekumeenisen liikkeen tunnuslause sanoo, ”Hän, joka meitä yhdistää, on suurempi kuin asiat, jotka meitä erottavat.”
Näiltä erilaisilta eriseuralaisilta unohtuu myös se Paavalin ohje seurakunnille, jonka mukaan ”kaksi tai kolme profetoikoon ja muut arvostelkoon (1.Kor. 14:29).” Jokainen opinkäsitys on alistettava muiden kristittyjen arvosteltavaksi. Muuten profetiassa on yleensä liikaa astian makua, kuten körtit asian ilmaisevat.
Tekstin toinen tulkintatapa on se, minkä psalminkirjoittaja ilmaisee sanoilla ”totuutta sinä tahdon salatuimpaan saakka (Ps51:8).” Tämä on se tulkinta, joka on ajanut kristillisiä tiedemiehiä tutkimaan luonnon salaisuuksia ja osaltaan luomaan sitä hyvinvointia, joka millä on ympärillämme. Se on tulkinta, jonka mukaan tiede ja usko eivät ole ristiriitaisia vaan täydentävät toisiaan. Se on myös tulkinta, jonka mukaan kristillisiä oppeja voidaan tulkita uudelleen silloin kun ne ovat ristiriidassa sen tiedon kanssa, joka on vilpittömällä totuuden etsinnällä osoitettu todeksi.
Totuus ei koskaan ole uhka uskolle. Sen sijaan erilaiset takertumiset omiin uskontulkintoihin ovat hajottaneet ja hajottavat edelleen kristikuntaa. Ja samalla tavoin kuin äiti perheessään suree lastensa keskinäistä eripuraa, samalla tavoin Jumala suree, etteivät hänen lapsensa tule toimeen keskenään.
Pyhän Hengen yksi tehtävä onkin olla sovittajana ristiriidoissamme. Samalla tavoin kuin äiti kysyy sisarustaan syyttävältä lapselta ”mitä itse teit”, Pyhä Henki näyttää meille meidän omat syntimme. Hän ei näytä meille niinkään muiden syntejä – sen me osaamme kyllä ihan itsekin – vaan nimenomaan meidän syntimme. Niistä meidän on lähdettävä, jotta sopu saataisiin aikaan.
Jeesus lupasi meille Puolustajan ja kutsuu meitä todistamaan rakkaudesta tässä rakkaudettomassa maailmassa. Me vastaamme tuohon kutsuun nousemalla tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme.
Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan..