Rakkaat kristityt;
alkuviikosta kerrottiin, että kansainvälisen vertailun mukaan Suomi on paras maa olla äiti. En tiedä, miten te äidit tuollaiseen kansainväliseen vertailuun suhtaudutte. Tuntuuko se äitienpäivänä hyvältä, uskottavalta, epätodelliselta – vai mistä oikein on kyse?
Ymmärrän toki hyvin, että tuollaisessa tutkimuksessa tutkitaan enemmän yhteiskunnallisia oloja kuin äitejä. Olot eivät kuitenkaan aina kerro kaikkea äitien ja lapsien hyvinvoinnista tai keskinäisistä suhteista. Olen nimittäin aivan varma siitä, että monessa sellaisessa maassa, joka asettui vertailussa häntäpäähän – ne olivat maita, joissa sotien vuoksi olot ovat nyt tai ovat olleet epävakaat – siellä äidit yhtä lailla rakastavat lapsiaan ja kantavat heistä huolta. Mahdollisuudet toteuttaa rakkauttaan ja huolenpitoaan ovat heikommat ja vaikeammat. Mutta yhtä lailla – hyvissäkin oloissa tapahtuu monenlaista laiminlyöntiä. Sen tietävät tämän maan lastensuojeluviranomaiset hyvinkin tarkkaan. Vanhemmuus ei aina voi hyvin.
Inhimillisessä elämässä on asioita, joiden ymmärtäminen ja hallitseminen on vaikeaa. Näitä vaikeita asioita ovat rakkaus ja luottamus. Mistä ne syntyvät? Tai jos ne jostakin syystä saavat särön – miten ne korjataan? Mitkään määräykset, rajoitukset, käskyt tai komennot eivät auta. Lupaukset kaikuvat kuuroille korville – eivätkä nekään synnytä rakkautta, luottamusta ja uskoa toiseen. Vaikka rakennettaisiin millaiset puitteet – eivät ne takaa rakkautta.
Nämä kysymykset ovat vaikeita myös vanhemmuudessa – puhun siksi vanhemmuudesta, koska samalla lailla vanhemmuus on haasteellista myös isille. Kaikkein vaikeinta lienee silloin, kun jostain syystä yhteydet omaan lapseen ovat katkenneet. Olen tavannut äitejä, joiden suhde omaan lapseen ovat katkenneet päihteiden vuoksi – erityisesti lapsen päihteiden vuoksi. Kun ei enää jaksa ja pysty. Mikä ahdistus, mikä syyllisyys, mikä avuttomuus silloin onkaan läsnä.
Yhteys on niin olennaista inhimillisessä elämässä.
Uskossa on kyse yhteydestä. Se tekee uskosta vaikeasti määriteltävää – ellei suorastaan mahdotonta määriteltäväksi. Uskossa on kyse suhteesta Jumalaan, suhteesta Jeesukseen – mutta myös yhteydestä toisiin ihmisiin. Se on yhteyttä, jota kuvaavat sanat: luottamus ja rakkaus.
Paavali kuvasi sitä Uuden Testamentin lukukappaleessa näin: ”Olette saaneet Hengen, joka antaa meille lapsen oikeuden, ja niin me huudamme: ”Abba! Isä!” Henki itse todistaa yhdessä meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapsia.” Abba – on isän hellittelymuoto: isi tai iskä.
Ilmaus kuvaa läheisyyttä ja tuttavallisuutta. Näihin Jeesuksen käyttämiin sanoihin hänen aikansa fariseukset loukkaantuivat. Eihän Jumalasta voi puhua noin läheisin ilmauksin. Mutta aina siellä, missä vallitsee aito yhteys – myös kielestä tulee hyvin läheistä. Rukoillessamme me sinuttelemme Jumalaa. Hän on Iskä – Abba.
Voisiko hän olla myös Äiskä, Äiti. Se on perinteisesti meille vieraampi ilmaisu. On hyvä muistaa, että aina Jumalasta puhuessamme me puhumme vertauskuvin, koska emme muutakaan voi. Jumala on kuin isä ja Jumala on kuin äiti. Jotain samankaltaista.
Vertaus äitiin on myös raamatullinen – tosin paljon harvinaisempi. Profeetta Jesajan kirjasta löytyvät Herran sanat:
” — Unohtaako äiti rintalapsensa,
unohtaisiko hoivata kohtunsa hedelmää?
Vaikka hän unohtaisikin,
minä en sinua unohda.
Käsieni ihoon minä olen sinut piirtänyt,
ja niin sinun muurisi ovat aina silmieni edessä.”
Jumala vertaa omaa rakkauttaan äidin hoivaan ja huolenpitoon.
Tämä sunnuntai helatorstain ja helluntain välissä on jo kurkotus kohti helluntaita. Me odotamme Pyhän Hengen lupauksen täyttymistä.
Meillä luterilaisessa kirkossa puhutaan suhteellisen harvoin Pyhästä Hengestä. Toisissa seurakunnissa hänestä voidaan puhua enemmän. Mutta ei äitikään aina puhu rakkaudestaan rakastaessaan. Vaikka Pyhää Henkeä ei usein mainittaisi nimeltä – hänen työhönsä keskellämme uskotaan ja sen varassa ollaan.
Siellä, missä usko on luonteeltaan luottamusta Isään Jumalaan, joka lähetti Poikansa Jeesuksen pelastajaksemme – siellä Pyhä Henki on tehnyt työtään ja on läsnä. Usko ja luottamus eivät milloinkaan synny käskystä, pakosta, päätöksestä… ei, aina on kyse siitä, että Jumalan Hyvä Henki on salatulla tavalla synnyttänyt tuon uskon Sanan ja sakramenttien äärellä.
Usko syntyy uskosta, luottamus luottamuksesta ja rakkaus rakkaudesta.