Äitienpäivä osuu tänä vuonna kirkkovuodessa helatorstain ja helluntain väliin. Tänään pysähdymme miettimään, mitä äiti meille merkitsee ja on merkinnyt elämämme ratkaisevina vuosina. Kiitämme häntä ja tai muistelemme häntä kiittäen hänestä Jumalaa. Samalla meidät pannaan katselemaan Jeesuksen opetuslapsia ja seuraajia, jotka ovat jääneet orvoksi. Jeesus oli ylösnousemuksensä jälkeen ilmestynyt opetuslapsilleen moneen kertaan. Silloin hän oli antanut heille tehtävän julistaa hyvää sanomaa Jumalan armosta kaikille luoduille. tuon tehtävän annet-tuaan Jeesus oli otettu ylös Isän kirkkauteen. Hän oli poissa. Opetuslapset ovat saneet valtavan tehtä-vän, mutta he tunsivat itsensä avuttomiksi, kesken-eräisiksi, vajaamittaisiksi, osaamattomiksi. He ovat kuin pienet lapset, jonka isä ja äiti ovat kadonneet näkyvistä juuri silloin, kun he heitä eniten kaipaisivat turvakseen ja avukseen. Jeesuksen lupaus Pyhän Hengen antamisesta odotti vielä toteutumistaan. Osaammeko kuvitella opetuslasten epävarmuutta ja orpoutta.
Ehkä se ei sittenkään ole meille kovin vaikeaa. Juuri tuossa tilanteessahan me usein tunnemme niin usein kristittyinä olevamme, kuin helatorstain ja helluntain välissä. Jeesus on poissa, kaukana historiassa ja kaukana jossain kirkkautensa valtaistuimella, Isänsä luona. Mutta myös Pyhän Hengen todellisuus tuntuu olevan kaukana. Lapsenusko, varmuus, innostus, jota kenties olemme joskus tunteneet, on saattanut haalistua. Tunnemme ehkä jääneemme uskonelämässämme kovin yksin, vain oman itsemme varaan.
Mieleeni palautuu seurapuhe runsaan kolmenkymmenen vuoden takaa. Vanhan rovastin Sulo Neva-lan kertoma tarina painui mieleen senkin vuoksi, että puhe jäi hänen viimeisekseen. Siinä kerrottiin isän-nästä, jonka nuoruusvuosiin liittyi voimakkaita uskonnollisia kokemuksia, ihmeellisiä rukousvastauksia, merkillistä johdatusta, palavaa intoa ja ehdottomuutta.
Kokemuksensa ja löytönsä mies tallensi päiväkirjaansa, sellaiseen tavalliseen sinikantiseen ruutuvihkoon. Tuli sitten aika, jolloin merkinnät harvenivat ja loppuivat pian kokonaan. Kuin pisteenä päiväkirjalle isäntä kirjoitti kerran sen kanteen otsikon: ”Nuoruuteni hengelliset kokemukset”. Samalla hän siirsi vihkon työpöydän kulmalta pöytälaatikkoon.
Vähitellen isännän elämän olivat täyttäneet koko-naan muut asiat, työn kiireet, luottamustoimet, per-heen huolet. Silloin tällöin isäntä yömyöhään työpöytänsä ääressä työskenneltyään, kaivoi vanhan ruutuvihkonsa laatikosta ja lueskeli kirjoittamiaan ”kokemuksia” kuin hartauskirjaa yrittäen imeä niistä voimaa huoltensa keskellä. Mutta yhä etäisemmäksi kävi kaikki ruutuvihkoon kirjoitettu. Jossakin vaiheessa työpöydän laatikoita siivotessa isäntä pakkasi ruutuvihkonsa pahvilaatikkoon, jossa kantoi muutakin vanhaa roinaa vintin perälle, kaiken tarpeettomaksi käyneen vihoviimeiseen säilöpaikkaan.
Vuosikymmenet kuluivat. Isäntä, jo harmaapäinen vanhus, makaa sairasvuoteellaan ja tuntee viimeisen taistelunsa olevan käsillä. Silloin hän muistaa ruutuvihkonsa. Sitä hän nyt kaipaa kuin nälkäinen leipää pitkälle matkalleen. ”Toisitko, rakkaani, minulle minun kokemukseni”, hän pyytää vaimoltaan. ”Sen sinisen ruutuvihkon. Se on ruskeassa pahvilaatikossa siellä vintin perällä.” Vaimo lähtee etsimään ja palaa lopulta kauan etsittyään. ”Olivat hiiret tehneet pesän siihen pahvilaatikkoon ja syöneet sinun kokemuksesi”, kertoo vaimo huonot uutisensa. ”Vain tällaista pientä silppua oli jäljellä”, hän sanoo ja avaa huokaisten kouransa.
En muista seurapuheesta muuta, vain tarinan hiirten syömistä kokemuksista.
Olisiko kahdentoista apostolin ainutkertaiselle vael-lukselle Mestarinsa seurassa, kaikelle nähdylle, kuullulle ja läpi eletylle käynyt niin kuin tarinan isännän hiiren syömille kokemuksille, ellei Jeesus olisi luvannut toista puolustajaa ja ellei hän olisi täyttänyt lupaustaan. Ihminen ei elä kokemustensa varassa, ei edes hengellisten kokemustensa varassa, ei niidenkään, jotka hän on saanut elää Kristuksen seurassa ja hänen lähellään. Muistot eivät itsessään kanna. Ne eivät ole varasto, joka tekisi omistajastaan omavaraisen.
Ei kirjoitettu Sana, eikä edes apostolien kertomana ja muistiin merkitsemänä, ravitse meitä, ellei Jumalan Henki, tuo kaiken eläväksi tekevä uuden elämän luoja, sitä avaa ja käytä luomistyössään. Kaikki, mitä hengelliseksi ravinnoksemme voimme saada, on kuin Israelin kansan syömä manna erämaassa. Se antaa ravinnon kullekin päivälle. Sitä ei voi varastoida niin, että toiset olisivat rikkaampia kuin toiset. Sitä ei voi varastoida niin, että yksikään voisi tulla omavaraiseksi ja kaiken antajasta riippumattomaksi.
Jumalan viisaus on siinä, että kaikki ovat yhtä köyhiä, yhtä riippuvia Jumalan Hengen lahjoista joka päivä. Varastoimisen, omistamisen, hengellisen omavaraisuuden kuvitelmat kertovat epäluottamuksesta. Ne kertovat epäluottamuksesta Jumalan huolenpitoon, uskollisuuteen, armoon.
Ehkä helatorstain ja helluntain välinen aika oli apostoleille tarpeellinen erämaa, kärsivällisen odottami-sen ja luottamuksen oppitunti. Helluntain jälkeenkin edessä oli vaikeita aikoja. Sitä Jeesus ei salannut. Tilanne kärjistyi, kun juutalaisten kapina kukistettiin verisesti vuonna 70 ja Jerusalem temppeleineen tuhottiin. Kansojen ahdingossa ja katkeruudessa äärisuuntaukset nousevat usein hallitseviksi. Niinpä jyrkän farisealaisuuden rinnalla ei muille suuntauksille enää ollut tilaa, ei saddukeuksille, eikä varsinkaan Kristuksen seuraajille. Kaikkia eri tavoin ajattelevia pidettiin syyllisinä kansan onnettomuuteen. Siksi kristittyjen juutalaisten oli valittava puolensa. Oma kansa ja perhe vai Kristus. Juutalaisuus ja sukulaiset tai Kristuksen seurakunta. Kris-tityille juutalaisille ei enää ollut oman kansan keskuudessa tilaa. Tässä pakkotilanteessa toiset valit-sivat oman kansansa ja käänsivät selkänsä Kristukselle, toiset valitsivat Kristuksen ja joutuivat kääntä-mään selkänsä omalle kansalleen. Se oli raskasta aikaa myös Johannekselle ja niille apostoleille, jotka silloin elivät.
Halusiko Jeesus varoittaa tulevasta, pelotella sillä, mitä on edessäpäin? Päinvastoin. Jeesus tarkoitti sanansa rohkaisuksi tulevien ahdistusten keskellä. ” Olen puhunut teille tämän, ettei uskonne koetuksissa sortuisi.” Ja ””Olen puhunut tämän teille siksi, että kun se aika tulee, te muistaisitte minun sanoneen tämän teille.”
Nämä sanat palautuivat vaikeuksissa yhä uudelleen niin Johanneksen kuin hänen kumppaniensakin mieleen. Näin äitienpäivänä nousee mieleen erään toiset Jeesuksen sanat Johannekselle, jotka hän varmasti aina myös muisti ja tallensi evankeliumiin-sa.
Ristillä lähes viimeisinä sanoinaan Jeesus oli puhu-tellut nuorta Johannesta: ”Poika, katso äitisi.” ja äitiään Mariaa: Äiti, katso poikasi. Äiti oli Vapahtajallemme rakas ja hän halusi turvata tämän vanhuuden vuodet. Jeesus myös tiesi, että hänen oma äitinsä oli nuorelle Johannekselle korvaamaton tuki.
Tiedetään, että Johannes todella piti huolta Jeesuksen äidistä Mariasta ja vei hänet turvaan Vähään Aasiaan Efesoon, jossa sekä Marian kuolinpaikka että Johanneksen hauta ovat edelleen kristittyjen pyhiinvaelluskohteita.
Vanhastaan kristityt ovat ymmärtäneet Jeesuksen viimeiset sanat äidilleen ja Johannekselle myös niin, että Jeesus puhui kirkostaan jokaisen kristityn äitinä. Sinä epävarma, voimaton ja orvoksi itsesi tunteva, kirkko on äitisi, etsi sieltä turvaa ja pidä siitä huolta. Ja kirkko, pidä aina huolta Kristuksen omista, varsin-kin pienimmistä ja heikoimmista. Jeesus ei rohkaissut tämän päivän evankeliumimme sanoilla vain pian edessä olevien vuosikymmenten ahdistuksen keskellä eläviä. Hänen sanansa on tarkoitettu kaikille kristityille kaikkina aikoina.
Kirkko ja seurakunta on hengellinen äitimme, koska siellä Pyhä Henki ruokkii ja tukee meitä Jumalan sanan ja pyhien sakramenttien kautta. Pyhä Henki on Puolustaja, joka antaa vie meidän orpoudessamme ystävämme Kristuksen turviin ja näyttää pyhän Jumalan rakastavat isänkasvot. Kun sisimpämme syyttää meitä, Pyhä Henki vakuuttaa meille, että syntimme on sovitettu ja anteeksi annettu, Hän antaa taistelun keskellä rauhaa, kuoleman edessä voiton, ja luopumisen hetkellä vapauden. Siihen ei tarvita menneisyyden kokemuksia. Jumalan lupaukset, Puolustajan eläväksi tekemä Jumalan sana riittää. Sillä kirkkoäiti ruokkii Jumalan lapsia.