Noin 25 vuotta sitten Suomen suurin laivanvarustaja Neste tahtoi lahjoittaa kirkkolaivan Tapiolan kotikirkkoonsa. Seurakunta kieltäytyi kunniasta. Kuullessani siitä ja varustamon pettymyksestä, otin yhteyttä varustajaan pyytäen kirkkolaivaa Espoonlahteen. Ehdotin lainaksi vaikkapa öljytankkerin pienoismallia sijoitettavaksi kirkkoomme. Mutta varustaja epäsi: Etkö sinä pappi tiedä, että kirkkolaiva on aina purjelaiva, joka kulkee tuulella eli Pyhällä Hengellä? Kirkkolaiva on votiivilaiva, ja votivus tarkoittaa ”jumalalle luvattu, vihitty, pyhitetty”. Tankkeri on öljyä ja rahantekoa varten. De kulkee dieselkoneen voimalla eikä tuulella eli hengellä. Se ei ole sopiva kirkkolaivaksi. Näin siis sivistynyt laivanvarustaja, ja minä olin vain hölmö pappi. Ei auttanut edes viittausta siihen, että meillä on moderni kirkko, joka tukevasti seisoo tässä ajassa. Ei suostuttu lahjoittamaan tai edes lainaamaan omin voimin kulkevaa laivaa tänne. Piti siis itse ruveta puuhaamaan. Kun minä en onnistunut, kirkkoherra Jussi Talasniemi löysi innokkaita puuhamiehiä, jotka alueemme venekerhojen parissa suorittivat keräyksen. Venekansa innostui lahjoittamaan aineet, joista taitava pienoismallirakentaja Kalevi Saari rakensi kirkkolaivan. Päivälleen kaksikymmentä vuotta sitten tämä kirkkolaivamme vihittiin tähän paikkaan.
Monessa rannikkoalueen ja saariston kirkoissa on nk. votiivilaiva kiitoksena saadusta hätäavusta, seurakunnalle muistutuksena esirukoukseen merenkulkijoiden puolesta ja muistutuksena siitä, että olemme matkalaisia elämän hengenvaarallisella merellä. Kirkkolaivat sijoittuvat enimmäkseen kirkon takaosaan tai keskikäytävään ja yleensä purjehtivat keula kohti alttaria. Meillä Espoonlahdessa kirkkolaiva on laitettu alttarikaiteen yläpuolelle. Se on matkalla uruilta kastemaljan kautta saarnastuoliin ja enkeli-ikkunan kautta avomerelle ja taivaan päin. Laivamme on pysähdyksissä alttarin yllä muonitusta varten. Kirkkolaiva täällä saa hyvää tuulta uruilta, ravintoa alttariyhteydestä, pohjavettä kasteesta, suuntaa saarnasta, enkelinvarjeluksen kautta valoon ja toivoon.
Kirkkolaiva symboloi myös elämän arvaamatonta puolta, sitä, ettei voi hallita elämänsä myrskyjä ja aallokkoja. Ihminen voi pyrkiä tiettyyn määränpäähän, mutta perillepääsy on aina Luojan käsissä. Kirkkolaiva muistuttaa elämän uhanalaisuudesta. Turva ei ole omissa käsissämme. 16 vuotta sitten tapahtui Estonia-laiva suuronnettomuus, joka vaati yli 800 kuolonuhria. Viime aikoina arvaamattomasti liikkuva tuhkapilvi Islannin tulivuorenpurkauksesta tai kansainvälisten valuuttamarkkinoiden ja pörssikriisien ailahtelevat ristiaallokot, jotka saattavat uhata kokonaisten valtioiden elinehtoja, näyttävät meille elämän uhanalaisuutta suurissa puitteissa.
Kirkkolaivamme vihkimistilaisuudessa Helsingin piispa Samuel Lehtonen totesi: ”Jumala on salattu. Hän saattaa peittää meiltä kasvonsa. Kaikki menee elämässä mukavasti, suunnitelmien mukaan. Mutta hetkessä kaikki saattaa muuttua. Nousee myrsky. Tule yllättävä vastoinkäyminen. Todetaan vakava sairaus. Näyttää siltä, että Jumala on vetänyt kätensä pois kannattamasta elämääni. Olen joutunut myrskyn keskelle. Kirkon perinteisessä aamu- ja iltarukouksessa on kohta, jossa lauletaan: ’Nouse, Kristus, ja auta meitä!'” Näin piispa Lehtonen. Tänään kaatuneitten muistopäivänä muistamme sitä, miten nämä piispan sanat ovat olleet totta Suomen joutuessa sotiin ja vainoihin. Kuoleman vieraillessa monissa kodeissa vastoinkäymiset ovat opettaneet hakemaan turvaa ikiaikojen Jumalalta ja huutamaan Nouse, Kristus, ja auta meitä! Omin voimin ei jaksettu.
Kirkkolaivamme nimi on Alma, lat.: ”ravintoa antava, elättävä, viljava, armas, suloinen”. Merenkulkijakansa kirkkolaivamme myötä auttavat meitä muistamaan sitä, että merenkulku on välttämätöntä. Suomen ravinnonsaanti ja ulkomaankauppa on siitä riippuvainen. Merenkulkija rakastaa alustaan. Alma-nimi kuvastaa sitä, mitä laiva on ja mitä seurakunnan pitäisi olla. Seurakunta antaa ravintoa alttariyhteydessä, sillä ehtoollisella Herramme Jeesus Kristus antaa ruumiinsa ja verensä seurakunnalle matkaeväksi. Sana elättää, sillä se auttaa uskoon, toivoon ja rakkauteen. Seurakuntayhteys on viljava, sillä se kasvaa, kun toinen kutsu toistaan mukaan toimintaan. Se on armas eli rakas, sillä kirkkoaan rakastavat jopa nekin, jotka eivät kuulu kirkkoon. Se on suloinen niin kuin pieni vauva, joka kastemekossaan liittyy laivaväkeen. Tai suloinen kuin nuori nainen, sillä hepreaksi עַלְמָה (almah) merkitsee teinityttöä, nuorta naista, naimaiässä oleva neitoa. Laivalla on lastiruuma, jossa kuljetetaan arvokasta lastia sanassa ja sakramentissa ihmisten luo, jopa merten ylikin toisille kansoille.
Kirkkolaiva Alma viittaa siihen, että kaikissa ahdistuksissa ja hätätilanteissa saamme rukouksessa kääntyä elämän ka kuoleman Herran puoleen. Kristuksen lupaama Puolustaja sydämessä ja sielun pohjassa pitää sellaisen uskon yllä, joka luottaa siihen, että ennenkin Herra on auttanut. Hän auttaa tänäänkin. Elämän myrskyn ja mylvivän meren tosiasioita vasten Pyhä Henki nimensä mukaan puolustaa vähäistä lasten uskoa, ja sydämessä lepäävä Kristus nousee ja auttaa.
Evankeliumimme kreikan alkukielessä käyttämä sana παράκλητος tarkoittaa passiivisesti ”avuksi huudettua, avustamaan pyydettyä” eli ”auttajaa, puolta pitävä, puolustajaa, puolestapuhujaa”. Kyseessä on oikeusmaailmasta sellainen auttava henkilö, joka tuomarin edessä puhuu syytetyn puolesta. Juutalaisuudessa, jossa Jumalan antaman lain mahdollisimman tarkka noudattaminen katsottiin suosiollisen kohtalon ehdoksi, παράκλητος voi merkitä enkeliä, ihmistä, uhria, rukouksia, parannusharjoitusta, hyviä tekoja, jotka Jumalan luona puhuvat ihmisen puolesta. Myös Jumalan hyvyys, hurskaiden isien esirukous, oma parannus tai omantunnon syytteet saattoivat olla sellaisia παράκλητοι, jotka katsottiin auttavan Jumalan edessä. Niin myös temppeliin lahjoitettu votiivi eli –lupauslahja katsottiin sellaiseksi puolustavaksi teoksi ja esineeksi. Vanhasta ruotsalaisesta raamatunkäännöksestä löysin sanan ”huggsvälare” eli vapaasti suomennettuna ”iskunvaimentaja” kuvamaan puolustajan olemusta. Juuri tämän Alma-laivan kova kohtalo, joka vielä peruskorjauksen ja kokonaisuudistuksen jälkeen iski laivarungon pirstaleeksi, ja joka uskomattomalla ahkeruudella ja taidolla rakennettiin Suomenlinnan telakalla aivan uudelleen, näyttää kohtalon iskuja, joita ei voi välttää. Se näyttää myös sisua, joka auttaa selviytymään. Jumalan käsi iskee, mutta se antaa myös iskunvaimentajan, joka suomalaisella sisulla tekee voitavansa.
Kristuksen lupaamaa Pyhä Henki puolustaa Jumalan kalliisti lunastamaa lasta pyhän kasteen armolla, ottaa syliin ja antaa synnit anteeksi. Kaste on armonmeri, jossa elämän alus purjehtii. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta armo kannattaa meitä. Laivassa on masto purjeiden kiinnekohdaksi. Pyhä risti on kristityn ja seurakunnan elämän kiinnekohta. Pyhä Henki puolustaa heikkoa uskoa. Kun Jumala kätkeytyy vastakohtaansa, usko sinnikkäästi pitää kiinni Jumalan lupauksesta: Jos et auta täällä, auta tuolla. Jos et anna suotuisaa elämänmatkaa täällä, vie perille tuolla. Ellen pääse satamaan täällä, vie taivaan kotisatamaan!
Aikamme on vähäistä, meillä on kiire. Puolustaja antaa tuokiota Jumalan iankaikkisuudesta. Kun se uskossa säteilee sydämeemme, saamme, iloa, rauhaa ja tilaisuutta ja lepoon. Niin kuin purjelaiva odottaa hyvää tuulta, niin puolustaja Pyhä Henki auttaa meitä odottamaan, hiljentymään ja rukoilemaan apua. Kristuksen antama ja Jumalasta lähtevä puolustaja ei ole otettavissa. Häntä täytyy avuksi huutaa, pyytää, rukoilla. Tämä taas vaatii suostumista omaan avuttomuuteensa. Korotettu Herra on läsnä kaikki päivät maailman loppuun asti. Tule. Pyhä Henki, sydämissä Kristusta kirkastamaan! Aamen.
–
Hans-Christian Danielin saarna 6. su pääsiäisestä 16.5.2010 Espoonlahden kirkossa 1. vsk. Joh. 15:26-16:4: Kirkkolaiva 20 vuotta