Tieteellinen lajinimi ihmisestä on homo sapiens eli ymmärtäväinen tai viisas ihminen. Alkuaan latinalainen sana homo on johdannainen latinan sanasta humus eli maan multaan liittyvä eli maallinen, vastakohtana jumalallinen (deus). Sana sapiens juontuu jonkun esineen sisällä olevasta mausta tai hajusta. Se on ensinnä jonkun ominainen maku tai haju; lähtökohta on siis objektiivinen. Sen jälkeen tulee vasta aistimus eli aistihavainto, joka suo subjektiivista kokemusperäistä tuntemusta. Sen mukaan homo sapiens eli lajityyppinen ihminen on sellainen olio, joka maan mullasta lähteneenä omista elämän makua, tilanteiden hajumuistia. Hän on maistanut elämää eli hänellä on elämänkokemusta. Fyysinen kokemus luo yhteyttä objektin ja subjektin välille, teoria on käytännöllisistä tilanteista ja kosketuspinnasta lähtöisin oleva elämän tietoa.
On myös toisenlaisia määritelmiä ihmisestä. Ihmistä saatetaan kutsua määritelmäksi homo reus eli syytettynä oleva tai syyllinen ihminen. Kun ihminen joutuu kaikkinäkevän tuomarinsa eteen, kuolemantapauksissa aikoinaan hautajaisissa on laulettu requiem, jossa kutsutaan ihmistä toisen määritelmän mukaan homo reus. Viisaus ja elämänkokemus vaihtuu syylliseksi. Homo pysyy eli mullasta noussut palaa maan multaan. Maallinen tulee maaksi jälleen, mutta kuolematon sielu nousee Luojansa luo ja joutuu kohtaamaan itse olevaisen. Silloin kaikki maallinen viisaus karisee yksin viisaan edessä. Inhimillinen viisaus kalpenee kohdatessaan sitä viisautta, joka oli ennen maailman luomista, joka on luonut maailman ja kaiken olevaisen, ja joka pysyy, kun kaikki olevainen loppuu. Ihmisen olotila siinä määrää koko ihmisenä olemista: olen syyllinen.
Ihminen, homo sapiens, minä eläessäni elämäni tässä maailmassa, maistellessani elämää, haistellessani jokaisen uuden kevään tuoksuja, lankean syntiin. Viisauteni ei vapauta synnistä, vaan elämän nälkä ja jano vie yhä syvemmin siihen, että itsekkyyteni ja ahneuteni lyövät kiilan minun ja rakkaitteni väliin. Elämässä synti hyökkää, synnintunto ahdistaa, kun synti eristää meidät Jumalasta ja lähimmäisistä. Lihan täytyy tuntea syntiä. Syntinen sydän herätessään syylliseksi sanoo: et kelpaa, olet vain sellainen. Pyhä Henki osoittaa syntimme totuudessa ja rakkaudessa. Näin hän kasvattaa nöyryyteen. Evankeliumimme käyttämä sana Παράκλητος (parakläätos) tarkoittaa passiivisesti ”avuksi huudettua, avustamaan pyydettyä” eli ”auttajaa, puolta pitävä, puolustajaa, puolestapuhujaa”, latinaksi advocatus eli oikeudessa ”avuksi otettua asiantuntijaa”. Kyseessä on oikeusmaailmasta sellainen auttava henkilö, joka tuomarin edessä puhuu syytetyn puolesta. Lähtökohtana on ihmiskäsitys, jossa koko ihmistä määrää hänen olemisensa tuomarin edessä. Ihminen on siis kriittisessä tilassa, kykenemätön yksin pärjäämään tulevan tuomion edessä. Juutalaisuudessa, jossa Jumalan antaman lain mahdollisimman tarkka noudattaminen oli suosiollisen kohtalon elinehtona, Παράκλητος voi merkitä enkeliä, ihmistä, uhria, rukouksia, parannusharjoitusta, hyviä tekoja, jotka Jumalan luona puhuvat ihmisen puolesta. Myös Jumalan hyvyys, hurskaiden isien esirukous, oma parannus tai omantunnon syytteet saattoivat olla sellaisia Παράκλητοι, jotka välittämällä auttoivat syylliseksi itseään tuntevaa tilanteessa tuomarin edessä. Tässä mielessä on tullut siihen avainkäsitteeseen toinen merkitys ”lohduttaja”, jota uskonpuhdistajamme Martti Luther johdonmukaisesti käyttää saksannoksessaan.
Kristuksen lupaamaa Pyhä Henki puolustaa Jumalan kalliisti lunastamaa lasta pyhän kasteen armolla, ottaa syliin ja antaa synnit anteeksi. Puolustaja opettaa katsomaan Jumalan Karitsaa, joka pois ottaa maailman synnin. Siinä on lohdutusta kerrassaan.
Ihmisen luonto on heikko. Sairaus ahdistaa ja kivut vallitsevat. Puolustaja Pyhä Henki osoittaa Kristuksen pyhää ristiä, jossa kipujen mies on kantanut ja kantaa edelleen sairautemme antaen iankaikkisesti terveeksi tekevää uskoa ja toivoa. Siinä on lohdutusta kerrassaan.
Aikamme on vähäistä, meillä on kiire. Puolustaja puolustaa antamalla meille hetken Jumalan iankaikkisuudesta. Kun se uskossa säteilee sydämeemme, saamme aikaansaannoksen, iloa, rauhaa ja tilaisuuden rakkauteen ja lepoon. Siinä on lohdutusta kerrassaan.
Ihminen viisaudessaan tahtoo ottaa itselleen heikkouttaan vastaan monenlaista lohtua, josta tulee vain uutta riippuvuutta eikä apua. Sielumme vihollinen tarjoa korvikkeita niin kuin sille kuuluisalle juopolle, joka juo unohtaakseen, että on alkoholisti. Kristuksen antama ja Jumalasta lähtevä Lohduttaja ei ole otettavissa. Häntä täytyy avuksi huutaa, pyytää, rukoilla. Tämä taas vaatii suostumista omaan avuttomuuteensa niin kuin lapsi, joka ei voi auttaa itseään. Vastaanottaminen vaatii luottamusta siihen, että kolmiyhteinen Jumala tahtoo ja voi auttaa. Hän on antanut elämän, ja pelastuksemme on hänen käsissään eikä omissa käsissämme.
Puolustaja ei ole passiivinen. Hän ei ole sadun pullon hengen kaltainen, joka muka saapuu täyttämään ihmisen toivomuksia tai mielihaluja. Puolustaja jatkaa Isä Jumalan työtä Kristuksessa Pyhän Hengen kautta: hän opettaa ja muistuttaa, hän todistaa ja opettaa tuntemaan Jumalaa. Hän yhdistää syntiset ja heikot ihmiset kirkoksi, liittää pyhäin yhteyteen antamalla synnit anteeksi, vie ylösnousemukseen ja antaa kuolevaiseen sydämeen iankaikkisen elämän heijasteeksi jo täällä maan päällä: uskoa, toivoa ja rakkautta. Puolustaja tuo historiallisen Jeesuksen läsnäolevaksi Vapahtajaksi kirkon julistuksessa, sanassa ja sakramentissa: Korotettu Herra on läsnä kaikki päivät maailman loppuun asti. Pyhässä Hengessä elämme nyt ja aina pelastustyön jatkumossa. Tätä Kristuksen kalliisti lunastama ihminen saa haistaa ja maistaa. Näin homo sapiens tulee todella viisaaksi. Homo reus, syyllinen ihminen, on aina yhtä aikaa syntinen ja vanhurskas. Tätä näkemään ja ymmärtämään tarvitaan pyhää Puolustajaa. Tule, Pyhä Henki! Herra Jeesus Kristus, anna meille Puolustaja! Aamen.
Tunnustakaamme kristillinen uskomme Nikean uskontunnustuksen mukaan, joka löytyy virsikirjan viimeisestä aukeamasta.
–
Saarna Soukan kappelissa su 20.5.2007: 6. sunnuntai pääsiäisestä, 1. vuosikerta Joh. 15: 26 – 16: 4