Kuinka pieni on ihminen! Kuinka suuri on Jumala!
Niin, maailmankaikkeudessa on miljoonia tähtisumuja. Eräs pieni tähtisumu koostuu miljoonista linnunradoista. Eräs pienen pieni linnunrata sisältää miljoonia aurinkokuntia. Tuon pienen linnunradan reunalle sijoittuu eräs hyvin pieni aurinkokunta, jonka keskellä olevaa tähteä eli aurinkoa kiertää 9 mitättömän pientä planeettaa. Yksi pienimmistä planeetoista on nimeltään maa. Sen pinnalle sijoittuu pieni piste. Se on suuri valtameri. Sen äärellä häämöttää pieni pilkku. Se on suurkaupunki. Sitä halkovat hiuksenohuet viivat. Ne ovat mahtavia puistokatuja. Eräässä puistokatujen risteyksessä, sen vasemmanpuoleisessa korttelissa, kolmannessa talossa, kuudennessä kerroksessa, kahdeksannessa ikkunassa vasemmalta lukien näkyy ihminen, joka katsoo tähtiin ja miettii miten hän järjestäisi maailmankaikkeuden.
Tämä kuvaus oli eräästä rippikoulukirjasta ja sen kohdasta, jossa halutaan kuvata, kuinka suuri on tämä Jumalan luoma maailmankaikkeus ja kuinka pieni ihminen on sen keskellä.
Niin, kuinka pieni on ihminen! Mutta kuinka suuri ja viisas hän kuvittelee olevansa. Ihminen, joka, joka hetki elää, koska Jumala häntä hengissä pitää, sanoo ettei Jumalaa ole enkä häntä edes tarvitse. Kuinka sokeita voimme joskus ollakaan.
Niin, itse asiassa vähäarvoinen ihminen onkin tietyltä kantilta katsottuna. Joku on laskenut arvomme: meissä on vettä, rautaa, kalkkia, fosforia, suolaa, grafiittia, glyseriiniä ja muita aineita n. 17 euron arvosta.
Mutta. Vaikka näin on, vaikka näin pieniä ja mitättömiä olemme, kuinka arvokkaita samaan aikaan olemme Jumalan silmissä! Kuinka kalliisti hän on meidät ostanut! Kuinka suuri hinta meistä on maksettu! Jeesus Kristus lunasti meidät omalla verellään! Sovitti syntimme. Kärsi sen rangaistuksen, joka meille olisi kuulunut. Jokainen ihminen on äärettömän arvokas Jumalan luomistyön ja Jeesuksen lunastustyön perusteella.
Tässä uskomme ydin, tässä uskomme suuri salaisuus. Tässä on voima. Tämä on evankeliumia. Tästä puhui innostavalla tavalla Paavali kirjeessään efesolaisille (päivän epistola efesolaiskirje 1: 16:23.)Tästä puhui Jeesus, joka rukoili omiensa puolesta, että he olisivat yhtä.
Niin, Jeesus ei varmaankaan pyydä liikaa, kun hän pyytää että hänen omansa olisivat yhtä eli eläisivät sovussa erilaisista mielipiteistä huolimatta. Sitähän se rukous tänä päivänä tarkoittaa, kun kristillisiä kirkkoja ja yhteisöjä on paljon. Mutta miten on? Ei kovin hyvin ole Jeesuksen rukous toteutunut.
Ongelma ei koskaan ole se, että on erilaisia mielipiteitä. Niitä on aina ollut ja tulee olemaan. Mutta ydin on siinä, miten eriävät mielipiteet ja erilaiset tavat ilmaistaan. Tehdäänkö niistä vedenjakaja tai pelastuskysymys. Tuomitaanko ne toiset, jotka eivät ole samaa mieltä. Jos niin tehdään, silloin erilaisista mielipiteistä tulee ongelma, joka rikkoo. Me länsimaiset kristityt saisimme hävetä, kun nahistelemme ja riitelemme. Kristityt monissa maissa joutuvat tänäkin päivänä antamaan henkensä uskonsa tähden. Heitä kidutetaan julmasti vankiloissa. Heidän ainoa rikoksensa on, että he uskovat Jeesukseen. Heillä ei ole aikaa tai voimavaroja riidellä. He kokoavat voimansa, ovat yhtä. He kirkastavat elämällään Jeesusta ja rukoilevat vainoojiensa puolesta.
Jokainen kristitty voi itse kukin miettiä omalla kohdallaan: kylvänkö rauhaa ja rakkautta. Mitä olemuksestani huokuu: hyvää tahtoa ja sopua, vai eripuraa ja pahansuopuutta, riitaisuutta.
Tässä, suhtautumisessa toisiin ihmiseen, tässä koko elämän kestävässä rakkauskoulussa, jossa usein luokalle jäämme, paikallamme poljemme ja taaksepäinkin menemme, ainoa asia mikä oikeastaan voi meitä auttaa rakastamaan ja hyväksymään toiset, on sen ajatteleminen, mitä Jeesus todella on tehnyt meidän puolestamme. Jos emme nosta ajatuksiamme ja sydäntämme Herran puoleen, ja sen ihmettelemiseen, mitä häneltä olemme saaneet, jäämme varmasti pyörimään oman itsemme ympärillä, ja silloin kyllä happamia ajatuksia, katkeruutta ja riitaisuutta riittää loputtomiin sydämessämme.
Tuossa efesolaiskirjeen kohdassa Paavali niin mahtavalla tavalla kuvailee sitä, mitä me olemme Jumalalta saaneet. Kunpa siitä edes hitusen tajuaisimme. No, sitähän Paavali rukoileekin, että Jumala antaisi näkemisen hengen, että efesolaiset ja yhtä lailla me tämän ajan kristityt oppisimme tuntemaan hänet. Usein me uskovat elämme hengellisessä kuivuudessa, vaikka me omistamme suuret rikkaudet. Olemme kuin vanki vankisellissä, joka ei tajua, että sellin ovi on auki vapauteen.
Paavali rukoilee, että Jumala valaisisi silmämme näkemään, millaiseen toivoon hän on meidät kutsunut ja miten äärettömän rikkaan perintöosan hän antaa meille pyhien joukossa ja miten mittaamaton on Jumalan voima, joka vaikuttaa meissä uskovissa. Paavali sanoo, että se on se sama voima, jota hän osoitti herättäessään Kristuksen kuolleista. Meissä asuu siis uskon kautta melkoinen Jumalan voima.
Ja millainen toivo meillä onkaan! Taivas on meille auki. Miten äärettömän rikas perintöosa! Syntien anteeksiantamus, ikuinen elämä, johdatus, lohdutus, apu, kaikki on meille luvattu.
Liian harvoin tätä pysähdymme ihmettelemään. Liian harvoin pysähdymme tätä ylistämään. Liian usein hautaudumme huolien ja murheiden keskelle, kun emme osaa tai uskalla ammentaa voimaa tästä. Niin, pystymmekö tarttumaan tähän Jumalan antamaan lohdutukseen. Osaammeko ammentaa siitä voimaa arkeemme? Jos osaamme, se totisesti alkaa muuttaa arkeamme ja suhtautumistamme kaikkeen. Alamme elää enemmän Jumalan voiman varassa emmekä vain oman voimamme varassa.
Evankelista, rovasti Kalevi Lehtinen, jota suuresti arvostan, kertoo, että kun hän nuorena poikana tuli uskoon, hän jokin aika sen jälkeen päätti tehdä analyysia siitä, mitä hän uskonasioista tietää. Hän istui kotona ja mietti asiaa. Edessä oli tyhjä paperi, mutta hän sai vain kaksi asiaa paperille:
Ensimmäinen asia oli, että olen rakastettu ja armahdettu ja hyväksytty Jumalan lapsi tässä ja nyt. Toinen asia oli, että tulen kerran tulevaisuudessa viettämään iankaikkisuuden taivaassa Jumalan luona.
Kalevi kertoo, että kummastakaan hän ei ollut täysin varma, mutta jotain tärkeää hän oli ymmärtänyt. Kuitenkin yksi ongelma oli: mitä hän tässä väliaikana tekee? Hän pohti, miksei Jumala voisi ottaa häntä luokseen taivaaseen, miksi piti vielä elää maan päällä, langeta, epäonnistua, tuottaa häpeää Jeesuksen nimelle.
Sekin sitten selvisi. Hän kertoo tajunneensa, että Jumala rakastaa minua, etten enää eläisi itselleni vaan hänelle. Minut on jätetty tänne maan päälle, että eläisin Jeesukselle. Ja hän tuli tajuamaan, että tässä on kaksi näkökulmaa: Jeesukselle eläminen tarkoittaa, että kertoo Jeesuksesta muille ja rakastaa toisia ihmisiä.
Ja totisesti tätä Kalevi Lehtinen on elämässään tehnyt.
Voi sanoa, että tässä Kalevi Lehtisen oivalluksessa on kolme tärkeää asiaa uskosta ja siinä elämisestä. Nämä ovat meillekin ne pääkohdat, ne tärkeimmät. Jeesuksen Kristuksen tähden olemme rakastettuja Jumalan silmissä. Jeesuksen tähden pääsemme kerran taivaaseen. Tässä on perusta. Tässä on kaiken lähtökohta. Tämä ei muutu, vaikka me epäonnistumme, lankeamme, vaikka olosuhteet muuttuvat, ja maailma muuttuu ja kuohuu ympärillä. Tämä on turvamme ja voimamme elämän kaikkina päivinä.
Se kolmas asia sitten: tämän elämän olemme saaneet, että eläisimme Jeesukselle, että kukin omalla tavallamme olisimme toteuttamassa Jeesuksen lähetyskäskyä ja hänen käskyään rakastaa toisia ihmisiä.
Elämässä meillä on päämääriä ja suunnitelmia. Niitä täytyy olla, että säilyy elämänhalu ja mielekkyys. Tämä päämäärä, Jeesukselle eläminen, on elämää suurempi päämäärä. Se on päämäärä joka kantaa hedelmää ikuisuuteen saakka.
Näin suuria asioita saamme Jumalalta me pienet ihmiset, jotka olemme kuin hiekanjyvä maailmankaikkeudessa.