Tämän sunnuntain aihe on Pyhän Hengen odotus. Kuulemamme evankeliuminkohta on osa Jeesuksen jäähyväisrukousta. Tässä hän ei mainitse Pyhää Henkeä, mutta se, mitä hän toivoo tapahtuvaksi ja minkä puolesta hän rukoilee, ei olisi mahdollista ilman Pyhää Henkeä. Siis että opetuslapset olisivat yhtä keskenään sekä yhtä hänen ja Isän kanssa. Tämä sunnuntai ja ensi pyhä eli helluntai sekä sitä seuraava Pyhän Kolminaisuuden päivä muodostavat kiinteän kokonaisuuden. Tähän asti evankeliumeissa on puhuttu Jumalasta lähinnä Isänä ja Poikana Jeesuksena Kristuksena. Nyt kuvaan astuu mukaan Jumalan kolmas ilmenemismuoto Pyhä Henki. Tämä kolminaisuusajatus on jo Vanhassa Testamentissa, joskaan sitä ei selvästi sanota.
Mutta ajatellaanpa nyt vaikka Herran siunausta 4. Mooseksenkirjan 6. luvusta. Sehän alkaa ”Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua.” Eikö tämä ole juuri Isä Luojan työtä!
Siunauksen toinen kohta kuuluu ”Herra kirkastakoon sinulle kasvonsa ja olkoon sinulle armollinen”. Tässähän on selvä viittaus Kristukseen. Toisen henkilön sisimmän olemuksen me näemme hänen kasvoistaan. Jumala lähetti tänne kasvonsa Jeesuksen Kristuksen. Jeesus sanoi, että joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän sekä tämän päivän tekstissä Isä ja minä olemme yhtä. Siksi tähän siunauksen kohtaan liittyy pyyntö ”Olkoon teille armollinen”, mitä juuri Jeesus oli.
Siunaus päättyy ”Herra kääntäköön kasvonsa teidän puoleenne ja antakoon teille rauhan”. Pyhä Henki antaa Jumalan rauhan.
Näin siis jo Mooseksen kautta annettuun siunaukseen kätkeytyy Pyhä Kolminaisuus. Ei ihme, että siunaus päätetäänkin aina kolmiyhteisyyden nimeen. Ja Jumalan oikeassa tuntemisessa juuri kolminaisuus on olennaista. Jo Vanhan testamentin ensimmäinen kirjaryhmä lähettää siis kirkon, meidät, matkalle kohti Pyhän Kolminaisuuden tuntemista. Ilman Pyhää Henkeä ei olisi uskoa eikä seurakuntaa. Tämä ajatus on sisäänrakennettu myös Herran siunaukseen. Siihen liittyy erityinen Jumalan lupaus. Kun se luetaan, hän itse siunaa. Olin kerran vuosikymmeniä sitten nuorena pappina käymässä entisellä kotiseudullani Nivalassa. Kävin tapaamassa myös iäkästä maanviljelijää, herännyttä miestä, joka tapasi usein puhua seuroissa. Poislähtiessäni hän pyysi: ”Lue nyt, pappi, Herran siunaus! Kun sen luet, niin Herra itse siunaa.” Se oli virkistävä muistutus asioitten oikeasta järjestyksestä ja samalla vapauttava ja syvä teologinen viisaus. Siunaus ei lähde minusta, mutta saan olla sen välittäjänä. Minun tarvitsee vain lausua se.
Jeesuksen rukoukseen liittyy myös häneen uskoville annettu suuri tehtävä. Yhtä olemisen tavoite on, että maailma uskoisi. Jeesus kutsuu siis omiaan Jumalan työtovereiksi ja oman työnsä jatkajiksi. Ja hän jo kaksituhatta vuotta sitten muisti meitäkin, kun hän sanoi rukoilevansa myös niiden puolesta, jotka opetuslasten todistuksen tähden uskovat häneen. Siis uskossa ja seurakunnan työssä on Kristuksen siunaus mukana.
Mutta mitä se kristittyjen yhteys sitten on? Onko se samoja seurakuntarakenteita ja ulkoisia puitteita? Onko se tismalleen sama opinkäsitys ja samoja toimintamuotoja? Se voi olla näitä, mutta sen ei tarvitse olla. Yhteys on samaan Herraan uskomista ja samaan päämäärään pyrkimistä, Jumalan valtakunnan toteutumiseen tässä ajassa ja iankaikkisesti. Entisen kotiseurakuntani Liedon eräs työntekijä vieraili aikoinaan Venäjällä, silloisessa Neuvostoliitossa. Siellä Jumalasta ei saanut puhua avoimesti eikä julkisesti. Eräänä päivänä työntekijä matkusti bussissa, jossa oli paikallista väkeä. Hänen ja erään vanhan naisen katseet kohtasivat. Hetken kuluttua nainen risti kätensä ja nyökkäsi työntekijälle, jonka hän kaiketi tunnisti suomalaiseksi. Tämä laittoi myös kätensä ristiin ja nyökkäsi. Kumpikin ymmärsi, että uskomme samaan Herraan ja rukoilemme toistemme puolesta. Sanaakaan ei vaihdettu, tuskin olisi edes ymmärretty. Silti toteutui Jeesuksen sana, että he yhtä olisivat. Se oli yhteyttä Pyhässä Hengessä.
Meillä saattaa olla vääränlaisia odotuksia Pyhän Hengen työstä. Helposti ajattelemme, että se on jotakin mahtavaa ja voimakasta, mikä näkyy ja kuuluu. Voihan se sitäkin olla, mutta yleensä ei. Profeetta Elialle annettiin kerran syvä kokemus Jumalan läsnäolosta. Se kerrotaan tämän pyhän toisen vuosikerran Vanhan testamentin tekstissä. Elian profeetan työ ei ottanut menestyäkseen. Hän kulki masentuneena Horebille, Jumalan vuorelle. Siellä Herra lupasi ilmestyä hänelle. Aluksi tuli erittäin raju myrsky, sitten maanjäristys ja vielä tulenlieska. Herra ei kuitenkaan ollut missään näissä. Lopulta ”kuului hiljaista huminaa. Kun Elia kuuli sen, hän peitti kasvonsa viitallaan, meni ulos ja jäi seisomaan luolan suulle”. (1. Kun. 19: 13) Minusta tässä on kerrottu Jumalan Hengen olennaisin toimintatapa, kuin hiljainen tuulen humina. Rakastan tätä raamatunkohtaa. Eräs pappi sanoi kerran jopa niin, että Jumala toimii silloin, kun ei tapahdu mitään. Siis mitään, minkä ihminen huomaisi. Aikanaan se puhkeaa kukkaan.
Yksi Pyhän Hengen tehtävä on antaa toivo. Päivän epistolassa efesolaisille Paavali sanoo rukoilevansa, että Jumala ”valaisisi teidän sisäiset silmänne näkemään, millaiseen toivoon hän on meidät kutsunut, miten äärettömän rikkaan perintöosan hän antaa meille pyhien joukossa ja miten mittaamaton on hänen voimansa, joka vaikuttaa meissä uskovissa” (Ef. 1: 18-19). Toivo on elämää kannatteleva voima. Vajaa kolme viikkoa sitten kuuntelin ja katselin kansallisen veteraanipäivän juhlaa Tampere-talosta. Ohjelma oli korkeatasoista. Siinä luonnollisesti palattiin viime sotiin ja sen jälkeiseen aikaan. Veteraaneille ja lotille annettiin se kunnia, joka heille kuuluu. Yhtä asiaa jäin kuitenkin suremaan. Missään ohjelmakohdassa ei viitattu Jumalan apuun. Jäin kyselemään, onko uskosta ja Jumalasta puhumisesta tullut niin yksityisasia, että se ei enää kuulu kansakunnan muistiin.
Tosi asia kuitenkin on, että Suomessa rukoiltiin sotien aikana paljon ja siihen kehotettin. Sanon jopa niin, että Jumalaan pantu toivo oli ratkaiseva tekijä siinä, että suomalaisten henkinen selkäranka kesti. Ilman sitä sota olisi hävitty. Sen tietävät Lounais-Suomen Sotaorvot, joitten piti tänä kaatuneitten muistopäivänä viettää yhdistyksensä 20-vuotisjuhlaa täällä Raisiossa, mutta joka koronapandemian takia jouduttiin siirtämään myöhempään aikaan. Sen tietävät hyvin kaikki kaatuneitten omaiset, jotka joutuivat kokemaan raskaimman menetyksen. Ajatelkaapa seuraavaa tapausta. Kirkkoherra oli käynyt tuomassa kotiin suruviestin perheenisän kaatumisesta. Kotona oli vain 12-vuotias tytttö. Hän kirjoitti asiasta myöhemmin: ”Olin yksin kotona, äiti oli veljien kanssa mummolassa. Lähdin itkien juoksemaan mummolaan. Naapurit olivat seuranneet, mihin pappi oli mennyt. Itkuisen tytön nähdessään he tiesivät, mitä oli tapahtunut. Mummolaan saavuttuaan hän oli saanut sanottua, että meillä kävi vieras. Äiti ja mummo olivat heti tienneet, mitä oli tapahtunut. Kun äiti tuli kotiin, minut lähetettiin viemään surusanomaa kauempana olevaan toiseen mummolaan. Ei ollut muita, jotka olisivat voineet lähteä. Viiden kilometrin matkan ajoin miesten polkupyörällä. Ensin poikkesin kertomaan asiasta isän veljelle ja sen jälkeen toiselle mummulle ja papalle.” (Kaija Sepponen, Sururisti, 2020 s. 84) Kuka tänä päivänä lähettäisi 12-vuotiaan lapsen tällaiseen tehtävään?
Miten toivo Jumalaan auttoi kestämään, tiesi myös kotirintama yleensäkin ja luonnollisesti sotarintama, jolla koettiin myös suoranaista Jumalan ihmettä. Yksi esimerkki: Sodan loppuvaiheessa Laatokan takana olleet suomalaiset joukot onnistuttiin kuljettamaan rautateitse ilman vihollisen sanottavaa toimintaa sille linjalle, jossa puna-armeija voitiin pysäyttää. Miksi Neuvostoliitto ei pommittanut ylivoimalla Laatokkaa kiertävää rautatietä poikki? Nousiaislainen sotaveteraani maanviljelysneuvos Eeri Hyrkkö on selvittänyt, kuinka suuresta joukkojen siirrosta oli kysymys. Määrä oli neljä divisioonaa ja yksi prikaati kalustoineen, myös tykistö. Miehiä oli noin 65.000. Hevosia 10.000. Moottoriajoneuvoja 2.000. Kuljetuksiin tarvittiin yhteensä 130 pitkää junaa. Kuljetukset päättyyivät Leipäsuolle, Viipuriin ja Jääskeen ja kestivät yhteensä 18 vuorokautta. Ja tämä kaikessa rauhassa viholliselta.
Toivo Jumalaan antoi elämälle selkärangan ennen kaikkea yksilötasolla. Mitä vanhemmaksi olen elänyt, sitä enemmän olen alkanut ihmetellä äitini ja isäpuoleni rohkeutta uuteen elämänvaiheeseen. Toinen sotaleski, toinen siviilileski ja kolmen sodan eli talvi- jatko- ja Lapinsodan veteraani. Molemmat sodan kokeneita ja molemmilla raskaat menetykset ja pienet lapset, äidillä minä, isäpuolella tyttö ja poika. Mutta niin vaan avioliitto solmittiin sodan jälkeisessä epävarmassa ja osin sekavassakin tilanteessa. Ja perhe kasvoi vielä kahdella tytöllä. Kaiken uskalluksen ja luottavaisuuden takana on täytynyt olla toivo Jumalaan. Kirkossa ja seuroissa käytiin. Virret tulivat meille lapsille tutuiksi, varsinkin kiitoksen ja luottamuksen täyteinen Siionin iltavirsi ”Tuon tästä päivästä kiitoksen sulle.” (nyk. Siionin virret no 221) Se veisattiin myös iltaisin talon vanhalle emännälle. Kiitos heille!
”Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kantavat ikuiset käsivarret.” (5. Moos. 33: 27)