Seurakunta, maailmanlaajuinen Kristuksen kirkko, on Kristuksen ruumis. Tätä kuvaa apostoli Paavali käyttää päivän lukukappaleessa. Kirkko on lukemattomista erilaisista ja toisilleen tarpeellisista ruumiinosista koostuva elimistö. Jokaisessa elävässä ruumiinosassa sykkii Kristuksen oma elämä. Siinä sykkii se elämä, jonka hän läsnäolollaan antaa. Ilman Jeesuksen läsnäoloa, ilman hänen antamaansa elämää kirkko olisi kuollut ruumis. Se olisi menneisyyden jäänne tai se olisi ainakin jotakin muuta kuin se Kristuksen kirkko, jossa pelastus on tarjolla. Kristus itse tekee ruumiistaan elävän. Sanallaan ja sakramenteillaan, läsnäolollaan hän antaa sille uskon, toivon ja rakkauden. Hänessä Jumalan valtakunta on jo läsnä. Kristus tuo yhä uudelleen tullessaan kaiken sen mitä, Jumalan valtakunta on, rakkauden, ilon, vapauden, rauhan, armahtavaisuuden, keskinäisen yhteyden.
Jeesus katseli viimeisellä ateriallaan opetuslastensa kanssa kauas tulevaisuuteen. Hän näki sen ihmisten joukon, jossa hänen elämänsä tulisi sykkimään. Hän näkee eri puolille maailmaa lähettämänsä apostolit ja kaikki ne, jotka heidän jälkeensä vievät eteenpäin todistusta hänestä ja näin löytävät hänet itsensä. Hän näki sen vaeltavan kansan, joka kulkee halki tämän maailman kohti Isän kotia ja välittää jo matkalla ympärilleen aavistuksen Jumalan valtakunnan läsnäolosta. Mutta hän näkee myös kaiken sen, mikä tuota joukkoa uhkaa ja repii hajalle.
Siksi hän rukoilee heidän puolestaan Isäänsä. Hän rukoilee, että Jumala varjelisi heitä maailmassa. Hän rukoilee, että he pysyisivät totuudessa eivätkä kulkisi harhaan. Hän rukoilee, etteivät joutuisi eroon hänestä, hyvästä paimenestaan. Ennen kaikkea hän rukoilee, että he olisivat yhtä. Sitä hän pyytää moneen kertaan. Se on paimenen päällimmäinen huoli. Se on tärkeää heidän itsensä vuoksi, mutta ennen muuta siksi, että maailma uskoisi
Näin Jeesus rukoilee, mutta millaisena me näemmekään tänään Kristuksen ruumiin tässä maailmassa? Se on rikkirevitty ja hajalla. Ei riitä, että se toimii useina, erikseen kokoontuvina ja toisilleen vieraina, joskus jopa vihamielisinä ja kilpailevina ryhminä. Kunkin ryhmän sisälläkin on eripuraa ja jännitteitä. Näemme ruumiin, jonka jäsenet hylkivät toisiaan, tuomitsevat ja mitätöivät toisensa sen sijaan, että he toteuttaisivat yhteistä kutsumustaan jakaen toistensa ilot ja surut, kunnian ja häpeän.
Mistä tämä johtuu? Mieleeni nousee kolme asiaa. Ne kaikki voivat joko yhdistää tai hajottaa Kristuksen kirkkoa ja seurakuntaa. Ensimmäinen koskee sitä, miten Kristus tahtoo meidän elävän. Jeesus puhui fariseusten ja kirjanoppineiden hapatuksesta, joka hallitsi heidän käsitystään oikeasta ja väärästä. Se oli puhtauden etiikkaa. Sen mukaan todellisia ruumiin jäseniä ovat ne, jotka täyttävät mitan. He ovat niitä, jotka elävät niin kuin tulee elää, ilmaisevat uskoaan oikein ja toimivat oikean järjestyksen mukaan. Jo apostolien aikana tämä hapatus hajotti seurakuntia. Kiisteltiin siitä, mitä saa syödä ja mitä ei, mikä on oikea Herran päivä ja mitä ei, mikä on oikea tapa rukoilla ja mikä väärä, miten seurakunnan palvelus toimitetaan oikein ja kuka on kelvollinen siinä palvelemaan. Tällä linjalla tarvitaan loputon määrä ryhmiä, jotta kukin löytäisi sen, jossa hänet hyväksytään ja jossa hän itse voisi hyvällä omalla tunnolla olla ja käydä samaan pöytään muiden kanssa.
Toisenlaisen lain Jeesus omilleen antoi, rakkauden lain. Sen ytimessä ei ole oma puhtaus ja oikeassa oleminen vaan toinen ihminen, lähimmäinen. Kaikkein tärkeintä on asettua toisen ihmisen asemaan ja tehdä hänelle se, minkä mitä itse hänen sijassaan eniten kaipaisi. Tämä hapatus ei eristä eikä tuomitse ja hajota. Se armahtaa ja kutsuu yhteyteen, parantaa haavoja. Jeesus itse toimii tämän lain mukaan. Muutoin hän ei kutsuisi syntisiä, keskeneräisiä ja rikkinäisiä luokseen ja elämään yhteydessään. Rakkauden lain seuraaminen on ensimmäinen edellytys kirkon ykseydelle. ”Hyväksykää toisenne yhteyteenne niin kuin Kristuskin on hyväksynyt teidät yhteyteensä.” Näin asian ilmaiseen apostoli Paavali.
Toinen Kristuksen ruumista jatkuvasti hajottava tekijä koskee totuutta: totuutta Jumalasta, hänen valtakunnastaan, totuutta pelastuksen tiestä. Luin eilen tuoreesta tutkimuksesta, jonka mukaan verkkosivujen keskustelupalstoilla keskustelu uskonasioista on tyyliltään usein niin epäasiallista, keskustelukumppania tuomitsevaa ja loukkaavaa, että se karkottaa pian pois vilpittömät kyselijät ja etsijät. Sivuille jäävät mellastamaan ne, jotka arvelevat omistavansa koko totuuden. Vähän samansuuntainen kuva minulla on sanomalehtienkin keskustelu- ja tekstiviestipalstoista. Uskonasioista siellä harvoin syntyy rakentavaa ja keskustelukumppanin vakaumusta ja persoonaa kunnioittavaa keskustelua. Olen monesti ajatellut, minkälaisen kuvan tuollainen totuuden omistajana esiintyminen ja toisten mätkiminen meistä kristityistä oikein antaa.
Jeesus sanoo: Minä olen tie, totuus ja elämä. Jos hän riittäisi meille oikeaksi tieksi ja meille tarpeelliseksi totuudeksi, totuus yhdistäisi eikä erottaisi kristittyjä toisistaan. On aina syytä erottaa nöyrästi toisistaan uskonnollinen ajattelu ja oikea usko. Usko itsessään on yksinkertainen asia. Se on Jumalaan luottamista ja häneen turvautumista. Kristityn ei tarvitse saada haltuunsa totuutta. Hänelle riittää, että totuus on ottanut haltuunsa hänetkin. Usko on niin sanotusti sydämen asia, ei pään. Se ei ole asioiden tiedollista hallitsemista, ei oikeaa järjellä selittämistä, ei oikeita käsitteitä tai oikeaa uskon kieltä. Siksi lapsen usko ei ole arvottomampaa kuin aikuisen. Yksinkertaisen ihmisen usko ei arvottomampaa kuin suuren ajattelijan. Elämässään epäonnistuneen ihmisen usko ei ole arvottomampaa kuin esikuvaksi kelpaavan jalon ihmisen usko. Uskonasioista vähän perillä olevan ihmisen usko ei ole arvottomampaa kuin tunnetun kilvoittelijan ja sananjulistajan usko. Uskonnollisella ajattelulla ja hengellisellä elämällä on oma tärkeä merkityksensä, mutta yksinkertainen usko on se, jonka Kristus antaa pelastaakseen ihmisen. Juuri se myös yhdistää ja rakentaa kirkkoa.
Kolmas Kristuksen ruumista hajottava tai yhdistävä tekijä on valta. Kysymys asemasta ja vallasta hajotti jo Jeesuksen opetuslapsijoukkoa heidän matkatessaan viimeistä kertaa kohti Jerusalemia. Jos kuvittelemme, että hallitsemme elämäämme ja totuuskin on meidän hallussamme, ajattelemme myös, että valta kuuluu meille eikä suinkaan niille, jotka elävät ja ajattelevat väärin, kelvottomasti. Oikeassa olemiseen, tietoon ja opettamiseen, seurakunnan edustamiseen, sen valtuuttamana toimimiseen ja varsinkin päättämiseen johtamiseen liittyy aina valtaa. Usein juuri valta on se, joka hajottaa eniten. Kirkon historiassa monet hajaannukset ovat liittyneet kysymykseen oikein elämisestä tai oikeassa olemisesta. Mutta lähes aina kysymys on ollut viime kädessä vallasta.
Kristuksen kirkossa kaikki valta on viime kädessä Kristuksen. Hän on kaikkivaltias, joka antaa vallan ja ottaa sen pois. Se on aina häneltä vain lainassa. Siksi meidän tehtävämme on aina rukoilla kirkossa niiden puolesta, joille on annettu vastuuta, että he olisivat kaikessa Kristuksen uskollisia palvelijoita.
Jeesus rukoilee, että hänen omansa olisivat yhtä, jotta maailma uskoisi. Sanoma, joka välittää hajallaan oleva, toisiaan arvosteleva ja asemastaan taisteleva joukko, ei ole uskottava. Mutta miten maailma voisi uskoa joukkoa, jonka elämän ytimessä ei ole yksinkertainen usko, Kristukseen turvautumien. Miten maailma voisi uskoa joukkoa, jonka elämää Jumalan rakkaus ei ole uudistanut niin, että he rakastaisivat lähimmäisiään. Miten he voisivat uskoa syntisten ystävään, jonka seuraajat nyrpistävät syntisille nenäänsä. Miten he voisivat uskoa kaikkivaltiaaseen, jos hänen seuraajansa kaipaavat ja kadehtivat valtaa ja kilpailevat siitä keskenään.
Tie yhteyteen on lopulta aika yksinkertainen: Mitä lähempänä Kristusta, sitä lähempänä Isää ja sitä lähempänä toisiamme. Yhteyden suunta on selvä.
Jeesus ei olisi huolissaan omiensa yhteydestä, ellei hän tietäisi, että maailmassa toimii vielä hajottaja. Uuden Testamentin sana diabolos tulee kreikan sanasta dia-balloo, heittää erilleen, hajottaa. Sitä paholainen juuri on. Yhteen heittäjä on kreikaksi symbolos. Kristityille symbolos merkitsee yhteistä uskontunnustusta. Yhteinen usko on kuin lippu, joka yhä uudelleen kokoaan hajallaan olevat yhteen. Sen tunnustaessamme me pyydämme: Pidä meidät aina tässä kiinni, sinussa kiinni.