Rakkaat ystävät;
muutama viikko sitten televisiosta tuli ohjelma Kadonneen jäljillä. Se on sarja, jonka jaksoja nähdään silloin tällöin. En ole sitä mitenkään seurannut – mutta satuinpa tuota yhtä jaksoa katsomaan. Se kertoi reilun kolmenkymmenen ikäisestä nuoresta naisesta, joka lähti etsimään isäänsä Italiasta. Isäänsä, jota hän ei ollut koskaan tavannut. Ohjelmassa kuvattiin etsintää ja sitten lopulta myös heidän kohtaamistaan.
Nämä tällaiset kohtaamiset ovat minulle tavattoman vaikeita. Tai ei ne muuten vaikeita ole – mutta kun minua tuppaa aina silloin itkettämään. On nieleskeltävä – ja onhan se nyt jotenkin noloa. Ja niitä elokuvia kun vain on lukemattomia, joissa tällaisia vastaavia kohtaamisia tapahtuu. Ne ovat onnellisia hetkiä – mutta minua ne vain koskettavat jotenkin kovin syvältä.
Yhteyden syntymisessä on jotain käsittämättömän hienoa. Ja aina, kun sellaista saa joko kokea itse tai nähdä toisten kokevan sitä – se koskettaa ainakin minua hyvin syvältä. Yhteyden löytymisessä on jotain suurenmoista. Särkyneen yhteyden palautuminen on elämän arvokkaimpia asioita. Kun mies ja vaimo löytävät yhteyden uudelleen, kun vanhemmat löytävät yhteyden lapsiinsa uudelleen, kun sisarukset löytävät yhteyden uudelleen, kun kristityt löytävät yhteyden uudelleen… silloin tapahtuu jotain hyvin onnellista.
Evankeliumitekstinä tänään on Johanneksen evankeliumin katkelma, jota on usein kutsuttu Jeesuksen ylimmäispapilliseksi rukoukseksi. Rukouksen sisältö on hyvin yksinkertainen. Jeesus rukoilee opetuslastensa ja sitten myös myöhempien opetuslasten – eli meidän puolestamme – että he olisivat yhtä.
Tämä Raamatun kohta on usein esillä silloin, kun halutaan puhua ekumeniasta – kirkkojen välisestä yhteydestä. Mutta nyt haluan sivuuttaa tuon näkökulman. Haluan katsoa lähemmäksi – en virallisiin kirkko-organisaatioihin, vaan meihin yhdessä messuun kokoontuneisiin kristittyihin.
Yhteydessä on salaisuus. Jeesus sanoi kerran näin: ”Missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siinä minä olen heidän keskellänsä.” Missä siis Jeesus on kohdattavissa? Mistä hänet löytää?
En usko, että hän on kätkeytynyt puheen paljouteen. Omien sanojensa mukaan hän on läsnä meidän keskellämme – yhteydessä – kohtaamisessa. Siksi yhteen tulemisella on aina merkityksensä. Siksi on erittäin tärkeää, että me kristityt hoidamme yhteyttämme. Kristillisessä uskossa ei ensisijaisesti ole kyse mielipiteistä ja ajatuksista (meidän joukossamme on varmasti monenlaisia ajatuksia ja mielipiteitä – ja saakin olla)– vaan kyse on yhteydestä. Kautta aikojen kristityt on tunnistettu siitä, että he rakastavat toisiaan.
Puheet siitä, että kristitty ei tarvitse kirkkoa mihinkään – on hyvin ongelmallista. Kyllä tarvitsee – koska Kristus itse on läsnä yhteydessä, Isä on läsnä yhteydessä – Jumala on meidän keskellämme. Aina se ei tietenkään tarkoita sitä, että ollakseni kristitty – minun täytyy voida tulla yhteisiin kokoontumisiin. On paljon tilanteita, joissa en voi tulla yhteen vaikka haluaisin – mutta henkisesti, ajatuksellisesti liityn kristittyjen suureen joukkoon. Ammennan yhteisestä kristillisestä perinteestä. Tiedän missä juureni ovat. Usko ei koskaan ole vain oman pään asia.
Yhteys on todistus Jumalan rakkaudesta. Yhteydessä kokemus Jumalan rakastamaksi tulemisesta tulee todeksi.
Johannes kirjoitti kirjeessään näin: ” Tämä on se sanoma, jonka te alusta alkaen olette kuulleet: meidän tulee rakastaa toisiamme.”