Odottavan aika on pitkä! Tämä on meille kaikille tuttu kokemus. Joulun odotus lapsena, bussin odotus sateessa, rakkaan ihmisen tapaamisen odotus. Tänään juhlapäiväänsä viettävillä kaatuneitten omaisilla odotus on usein ollut pysyvä osa elämää. ”Minulla on ollut sinua ikävä koko ikäni”, kirjoitti sotaorpo muistellessaan kaatunutta isäänsä.
Odotus voi olla raskasta. Siihen saattaa ikävän ohella liittyä pelkoa ja epätoivoa. ”Pitkä odotus ahdistaa sydäntä”, sanotaan Raamatussakin. Mutta odottamiseen sisältyy myös myönteinen antinsa. Se suuntaa ajatukset siihen, mikä elämässämme on tärkeää. Odotuksessa se, mitä odotamme, on jo tietyllä tavalla läsnä.
Odottaminen eri muodoissaan kuuluu myös uskoomme. On sanottu, että kirkko ei ensisijaisesti toimi vaan se odottaa! Kirkkovuodessamme tämä näkyy selvästi. Adventtina odotetaan Herran tulemista. Pääsiäistä edeltää pitkä perjantai. Ja jälleen tänään, kirkkovuoden kolmannen huipun, helluntain, edellä odotetaan. Me odotamme Jeesuksen lupaamaa Pyhää Henkeä, joka liittää meidät häneen ja toisiimme, sekä synnyttää uskoa ja rakkautta.
TÄYTTYMÄTÖN ODOTUS
Tiedämme, että elämässä erilaiset odotuksemme eivät aina täyty. Jumalakin vastaa pyyntöihimme usein eri tavalla kuin toivoisimme. Jo Jeesuksen ensimmäiset oppilaat joutuivat tämän kokemaan. Kun he olivat kiirastorstaina yhdessä koolla Mestarinsa johdolla, tulevaisuus näytti pelottavalta, jopa toivottomalta. Suurista odotuksista huolimatta Jeesuksen toiminta näytti päättyvän epäonnistumiseen.
Kun joskus elämässä kaikki tiet näyttävät johtavan umpikujaan, tie ylöspäin on kuitenkin avoin. Tulevaisuuteen liittyvä epävarmuus kutsuu meitä rukoukseen, etsimään turvaa Jumalalta. ”Huuda minua avuksi hädän päivänä! Minä pelastan sinut”, sanotaan Raamatussa. Jeesus toimi tämän mukaisesti jäähyväisrukouksessaan, josta evankeliumimme on otettu. Oman ahdinkonsa unohtaen hän ryhtyi rukoilemaan oppilaidensa puolesta. Samalla hän kertoi syyn siihen, että oli maallisen kunnian sijasta lähdössä kohti Golgataa. ”Minä pyhitän itseni uhriksi heidän tähtensä”. Herra rukoili myös, että hänen oppilaansa pysyisivät aina Jumalan yhteydessä ja luottaisivat hänen sanaansa. Odotuksessaan pettyneille avautui tässä aivan uusi, toivon näköala.
HERRA ON KANSSAMME
Jeesus rukoili paitsi silloin kanssaan olleiden oppilaiden, ”myös niiden puolesta, jotka heidän todistuksensa tähden uskovat minuun” – siis kaikkien seuraajiensa puolesta. Elävänä Vapahtajana Jeesus nytkin jatkaa rukoustaan. Raamatun mukaan sinun ja minun tähden elämänsä antanut Kristus ”istuu Jumalan oikealla puolella ja rukoilee meidän puolestamme”. Mikään ei voi erottaa meitä hänen rakkaudestaan. Herra ei unohda meitä, vaikka olisimme rikkoneet häntä vastaan ja etääntyneet hänestä.
Silloinkaan Herra ei ole unohtanut meitä, kun rukouksemme ja odotuksemme häntä kohtaan eivät ole täyttyneet. Joskus Jumala nimittäin tulee ihmistä erityisen lähelle juuri olemalla hänestä kaukana ja puhuttelee häntä vaikenemalla. Tässä puhuttelussa ihminen ehkä ymmärtää omien voimiensa vähäisyyden. Kun emme omin voimin löydä odotuksiimme vastauksia, ainoaksi mahdollisuudeksemme jää toivo siitä, että Jumala ei jättäisi meitä oman onnemme nojaan, vaan kirkastaisi armonsa – puolestamme rukoilevan, syntimme sovittaneen ja kuoleman voittaneen Vapahtajamme. Siksi psalmissa neuvotaan: ”Miksi olet masentunut, sieluni, miksi olet niin levoton? Odota Jumalaa! Vielä saan kiittää häntä, Jumalaani, auttajaani”.
Väntan och saknad är en del av människans liv. I livet finns endast sällan stunder av fullbordan. Som kristna sätter vi dock vår tillit till löftena i Guds ord. Vetskapen om att Jesus Kristus ständigt ber för oss ingjuter mod i oss. Vi är i goda händer och en gång får vi möta honom och våra hädangångna kära ansikte mot ansikte. Detta har ingjutit mycket mod i de stupades anhöriga, som i dag firar sin högtidsdag. I denna förhoppning minns vi också de stupade, som gav sitt liv för våra liv.
YHDESSÄ JAKSAMME
Rukouksessaan Jeesus pyytää vielä erityisesti sitä, että hänen seuraajansa olisivat keskenään yhtä. Yksimielisyys ja rakkaus tekevät kristittyjen todistuksen uskottavaksi. Täällä maailmassa Jumalan huolenpito tulee elämäämme usein toisten ihmisten kautta. Niin yksilöinä kuin kansakuntanakin me tarvitsemme toisiamme. Yhdessä pysyen, taakkoja jakaen ja heikoimmista huolehtien me olemme vahvoja ja selviämme läpi suurtenkin vaikeuksien. Yksimielisyyden ja rakkauden voimasta kertoo myös kansamme historia ja tänään vietettävä kaatuneitten muistopäivä. Muistamme heitä, jotka antoivat elämänsä meidän puolestamme.
Paitsi kaatuneitten, myös heidän omaistensa elämässä monet odotukset ovat jääneet täyttymättä. Sodan jättämiä haavoja ja kipuja on kuitenkin lieventänyt kohtalotovereiden tuki. Olemme myös saaneet kokea odotusten täyttymistä. Äskettäin valtiovallan sotaorvoille antama kunnianosoitus ja yhteisen tunnuksen saaminen on osaltaan rohkaissut ja antanut voimaa.
JUMALAN LUPAUKSET KESTÄVÄT
Aikanaan joulu koittaa ja bussikin saapuu, mutta kaikki odotukset eivät toteudu koskaan. Jumalan odottaminen on sitkeää, pitkäjänteistä ja ristiriitaistakin elämää. Siitä kiinni pitäminen on kuitenkin todellinen elämän voimanlähde. Kristillisestä odotuksessa toivo ei nimittäin perustu omiin unelmiimme, vaan Jumalan sanan lupauksiin. Niiden mukaan Jumalan sydämen syvin olemus on rakkaus meitä kohtaan. Hengellään hän tahtoo pitää meidät yhteydessään ja liittää meidät toinen toisiimme. Elämämme on suuremmassa kädessä. Eräässä tekstissään sotaorvoille runoilija Anna-Mari Kaskinen kirjoittaa:
”Pyydän sinulta, ystäväni
älä toivoa milloinkaan heitä.
Ja kun itse et jaksa uskoa
kulkee vierelläsi enkeleitä”.
Armolliseen Jumalaan luottaen voimme turvallisesti jatkaa elämäämme yhdessä, toistemme rinnalla eläen ja toisiamme tukien.
* * *
KAATUNEITTEN OMAISTEN LIITON 70v JUHLAMESSU