Tämän sunnuntain evankeliumiteksti on katkelma Jeesuksen jäähyväisrukouksesta. Se tunnetaan myös nimellä ylimmäispapillinen rukous. Sen Jeesus piti yömyöhällä viettäessään viimeistä iltaa maan päällä lähimpien ystäviensä seurassa. Tavallisesti Jeesus rukoili yksinäisyydessä. Nyt kuolemansa kynnyksellä hän rukoili opetuslastensa kuullen. Näin tuo rukous oli heille evästykseksi tulevaisuutta varten.
Jeesuksen rukous on samalla testamentti kaikille kristityille. Sanoohan Jeesus rukoilevansa opetuslastensa lisäksi niidenkin puolesta, ”jotka heidän todistuksensa tähden uskovat” häneen. Rukous on siis testamentti myös meille. Jeesuksen rukous ilmaisee sen, mitä hän ajattelee seurakunnastaan ja millainen hän toivoo sen olevan. Tästä hyvin rikkaasta rukouksesta otan esille vain alkuosan. Se puhuu seurakunnan, sen jäsenten ja paimenten tehtävästä.
Jeesus punoo rukouksessa merkillisellä tavalla yhteen oman kohtalonsa ja opetuslastensa kohtalon. Moneen kertaan hän toistaa rukouksessaan rinnastusta: ”niin kuin minä, niin he”, ”niin kuin minut, niin heidät”. Jeesus paljastaa, että hänen kulkemansa tie on hänen opetuslastensakin tie. Se mitä tapahtui hänelle, tulee toistumaan oppilaiden elämässä. Samoin se tulee toistumaan kaikkien aikojen kristittyjen elämässä.
Mikä oli tämä Jeesuksen tie, joka on myös hänen omiensa tie? Jeesus rukoili ja sanoi: ”Isä, niin kuin sinä lähetit minut maailmaan, niin olen minäkin lähettänyt heidät.” Tässä on Johanneksen evankeliumin lähetyskäsky. Jeesus oli lähetetty maailmaan lunastamaan maailma synnin, pahan ja kuoleman vallasta. Opetuslapset lähetetään julistamaan tätä sanomaa lunastuksesta. Kristittyinä emme ole omalla asiallamme, vaan Jeesuksen lähettäminä hänen asiallaan. ”Isä, niin kuin sinä lähetit minut maailmaan, niin olen minäkin lähettänyt heidät.”
Kirkko ei ole olemassa itseään varten, vaan maailmaa varten, ”jotta maailma uskoisi”. Tehtävämme on julistaa sovituksen sanomaa. Me julistamme maailman kuultavaksi evankeliumia: ”Kristus on meidän syntiemme sovitus eikä ainoastaan meidän, vaan myös koko maailman syntien.” (1 Joh. 2:2) Tämä on myös teidän, tänään papiksi vihittävien, tehtävä. Tästä avautuu syvin sisältö viranhoitoonne. Teidät vihitään pappisvirkaan, jotta julistaisitte sovituksen sanomaa. Tehtävänne on toimia Kristuksen esikuvan mukaan, ”jotta maailma uskoisi”.
Meille uskotusta lähetystehtävästä kertoo myös se, miten Jeesus sanoo pyhittävänsä opetuslapsensa. ”Minä pyhitän itseni uhriksi heidän tähtensä, että heistäkin tulisi totuuden pyhittämiä.”
Pyhittäminen merkitsee ensinnäkin puhdistamista. Jumalalle annettava lahja puhdistetaan. Sen jälkeen sitä voidaan käyttää uhrina. Tämän puhdistamisen Jeesus teki kärsiessään ja kuollessaan ristillä meidän tähtemme. Jeesuksen täytetyn työn tähden, hänen uhrinsa tähden, on yhteys Jumalaan meille mahdollinen. Voimme elää Jumala lapsina siksi, että Jeesus pyhittää itsensä meidän tähtemme. Jeesuksen ristillä antama uhri tekee meistä puhtaita ja kelvollisia Jumalalle.
Toiseksi pyhittäminen merkitsee palvelukseen ottamista, erottamista tiettyä tehtävää varten. Kristittyinä emme ole itsemme omat. Olemme Herran omaisuutta. Meidät on erotettu hänen tehtäväänsä varten. Kasteemme perusteella meille kaikille on annettu lähetystehtävä. Tehtävämme on sanoin ja teoin todistaa Herrastamme arkisen elämän keskellä. Tämän on jokaisen kristityn tehtävä. Sen lisäksi seurakunnan keskeltä jotkut kutsutaan ja erotetaan kirkon erityiseen virkaan. Näin tänäänkin tapahtuu tässä pappisvihkimyksessä. Te papiksi vihittävät kuulutte Kristukselle ja olette hänen omansa hänen tehtäviään varten.
Niin jokaisen kristityn kuin pappisvirkaan erotetun tehtävän täyttäminen on mahdollista vain uskonyhteydessä Jeesukseen. Hänen suurin huolensa on tämän yhteyden säilyminen. Jos seurakunta vieraantuu Jumalasta ja Vapahtajasta, lakkaa se olemasta Kristuksen kirkko. Jos Kristus puuttuu, kaikki muukin puuttuu. Siksi Jeesus nostaa esille yhteyden niin Jumalaan kuin toisiin kristittyihin. Siksi hän rukoilee, että ”he kaikki olisivat yhtä”. Sitä kohti kaikkien meidän on kilvoiteltava ja kuljettava.
Hyvät seurakuntalaiset. Evankeliumitekstissämme on Jeesuksen testamentti kaikille myöhempien aikojen kristityille. Hän antaa meille tehtävän julistaa sovituksen sanomaa sanoin ja teoin. Hän rukoilee, että säilyttäisimme yhteyden Jumalaan ja olisimme yhtä toistemme kanssa. Mutta miten me olemme Jeesuksen testamentin tahtoa noudattaneet?
1900-luvun alussa Intiassa vaikuttanut hengellinen opettaja Sadhu Sundar Singh kirjoittaa: ”Istuin eräänä päivänä virran rannalla Himalajan vuoristossa. Nostin vedestä kauniin, pyöreän, kovan kiven ja iskin sen halki. Se oli sisältä aivan kuiva. Kivi oli maannut kauan vedessä, mutta vesi ei ollut päässyt tunkeutumaan siihen sisälle. Tällaisia ovat eurooppalaisetkin. Satojen vuosien ajan he ovat lionneet kristinuskossa, he ovat uponneet sen siunauksiin. He elävät kristinuskossa, mutta usko ei ole päässyt tunkeutumaan heidän sisäänsä eikä se elä heissä. Syy ei ole kristinuskossa, vaan sydänten kovuudessa. Niinpä en lainkaan ihmettele sitä, että kovin harvat ihmiset käsittävät, kuka Kristus on.”
Luulenpa tämän Sundar Singhin arvion olevan liiankin totta. Olemme lionneet kristinuskossa, olemme uponneet sen siunauksiin. Elämme kristinuskossa, mutta usko ei ole päässyt tunkeutumaan sisimpäämme eikä se elä meissä. Siksi meidän on yhä uudelleen ja uudelleen katuen ja parannusta tehden palattava Kristuksen luo, rukoiltava, että hän särkisi sydämemme kovuuden, tekisi työtään meissä ja meidän kauttaan tässä maailmassa.
Sydämen kovuuden voi särkeä vain rakkaus. Evankeliumissamme Jeesus opettaa Jumalan rakastavan meitä samoin kuin Hän rakastaa omaa Poikaansa. Usein on sanottu inhimillisen rakkauden olevan suurinta vanhempien rakkaudessa lastansa kohtaan. Tällaisella rakkaudella Jeesus vakuuttaa Jumalan meitä rakastavan. Suurempaa rakkautta ei ole olemassa kuin Taivaallisen Isän rakkaus omia lapsiaan kohtaan, meitä kohtaan. Tästä rakkaudesta voi kummuta rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen. Siten voimme toteuttaa Jeesuksen testamenttia tässä maailmassa.