Jumala hyräilee meidät henkiin
Saarna Sastamalan Pyhän Olavin kirkossa 40 vuotta pappisvihkimyksen jälkeen
Eikun minä ihan itse!
”Vielä ei Henki ollut tullut.” Tähän virkkeeseen ja sen kuvaamaan todellisuuteen minulla on henkilökohtainen suhde.
Neljännesvuosisata sitten kirjoitin Kotimaa-lehteen jonkinlaisia hartaudellisia kirjoituksia tai ”katsomuksellisia kolumneja”, niin kuin olen huomannut sellaisia nykyään nimitettävän. Tämä nimenomainen kirkkovuoden aika yllytti minua pohtimaan, mikä ja miksi on sellainen väliaika, jolloin Kristus on lähtenyt, mutta Pyhä Henki ei ole tullut. Olisiko helatorstain ja helluntain välisillä päivillä jokin oma sanottavansa?
Tuolloin, 25 vuotta sitten (melkein päivän tarkkuudella), tuumailin, että Pojan ja Hengen väliaika voisi olla jonkinlainen aikuisuuden ja autonomian ajanjakso. Jos meitä ei kerran näinä nyt meneillään olevina kymmenenä päivänä erityisesti kannatella, olisiko nyt aika tehdä enemmän totta siitä, mikä itselle on kirkastunut, mitä on ja mitä itse on saanut? Antaisi mielen lentää ja antaisi mennä, ajatuksiinsa ja voimavaroihinsa luottaen!
Nyt katselen tuolloista itseäni kaksijakoisesti. Toisaalta kaipaan ja jopa kadehdin tuollaista intoa ja energiaa, mutta toisaalta tyydyn vain hymyilemään sille hyväntahtoisesti. Nyt tuo lause ”vielä ei Henki ollut tullut” virittää aika lailla toisenmoisiin tuntemuksiin. Enää siinä on vaikea nähdä mitään yllytystä ottamaan tilaa tai kutsua rynnistämään. Sitä vastoin se saa aivan klassiseen tapaan huoahtamaan: ”Tule, Pyhä Henki.” Niin ovat kautta aikojen huoanneet ne, jotka kaipaavat ja odottavat Henkeä.
Hengetön tarvitsee Henkeä
25 vuotta sitten olin melkein nelikymmenvuotias. Tänään puolestaan on kulunut päivälleen ja jopa tunnilleen 40 vuotta siitä, kun piispa Yrjö Sariola vihki minut ja kolme muuta papeiksi Vaasan Kolminaisuuden kirkossa. Kaksi meistä on paikalla, Timo Vuojus ja minä. Yksi ei päässyt tulemaan ja yksi meistä on jo autuas.
Neljänkymmenen pappisvuoden jälkeen ”vielä ei Henki ollut tullut” onkin nyt kuvaus siitä yhä uudelleen toistuvasta kokemuksesta, että on – sananmukaisesti – hengetön, että puhuu omiaan, että huitelee sanoilla. Nuorekas itsetunto on tehnyt tilaa epävarmuudelle. Vastaukset ovat vähentyneet, vaikka kysymykset eivät. Yhä selvemmin tajuaa riippuvaisuutensa niin toisista ihmisistä kuin Jumalastakin: jos Henki ei vielä – tai vieläkään tai taaskaan – ole tullut, mitäpä muuta voi tehdä kuin toistaa ”Tule, Pyhä Henki”.
Elämä opettaa, se opettaa meitä kaikkia – eivät vuosipäiväpapit ole missään erityisasemassa. Toisaalta elämä karsii, kuluttaa ja kyykyttää, toisaalta se kasvattaa, antaa ja nostaa. Mutta aina ja kaikkialla sen se opettaa, ettemme me ole omavaraisia. Me tarvitsemme toisiamme ja me tarvitsemme Jumalaa. Me kaipaamme armeliaisuutta ja me kaipaamme armoa. Me haluamme lähellemme ihmisen ja me haluamme luoksemme Pyhän Hengen.
Ei luoksemme hän tullut jylinässä…
Tänä Hengen odottamisen sunnuntaina me olemme kuulleet, kuinka profeetta Elia kulki neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä – ei sentään vuotta – kohdatakseen Jumalan vuorella. Kertomus on vahva, se rymisee, tärisee ja välkkyy. Se on kuin kokonaisen elämän kuvaus kaikkine käänteineen, huippuineen ja kriiseineen. Se on kuin kenen tahansa meidän elämämme kuva. Vaikka joidenkin elämä onkin silmin nähden dramaattisempaa kuin muiden, toisten silmien näkymättömissä tapahtuu kuitenkin paljon sellaista, mikä itselle merkitsee myrskyä, murskautumista, järistystä tai tulta.
Vastoin kenenkä vain kuulijan tai lukijan odotuksia, ”myrskyssä Herra ei ollut”, ”Herra ei ollut maanjäristyksessä”, ”Herra ei ollut tulessakaan”. Kertomus Eliasta Horebilla on juuri sellainen, jossa sen ensi kertaa kuuleva ilman muuta odottaisi pyhän murtautuvan maailmaan mahdollisimman kovalla rytinällä. Ei meteli ja polte silti ollut turhaakaan – siitähän sanotaan, että ”se kävi Herran edellä”. Tämä on monen kokemus: vaikka elämän ryske ja pauke tai vauhti ja voima eivät olekaan Jumalan ääni, ilman niitä mieli ei virittyisi ottamaan vastaan. Ilman niitä me emme kuulostelisi emmekä odottaisi.
…vaan hiljaisessa tuulen hyminässä
Horebin tapahtumat ovat kuin Sibeliuksen Finlandia: kesken rajun ja hyökkäävän soiton alkaakin soida kirkas ja kuulas hymni. ”Tulen jälkeen kuului hiljaista huminaa. Kun Elia kuuli sen, hän peitti kasvonsa viitallaan, meni ulos ja jäi seisomaan luolan suulle.” Äkkiä melu vaimenee, liike lakkaa ja valo tasaantuu. On melkein tyyntä ja ilma on sees. Aistit herkistyvät, kun niitä ei kuormiteta. Alkaa kuulostella, josko tämä vaimea ääni tai tämä hiljainen tuulenhenki onkin vaikuttanut koko ajan, kaiken kovan ja äänekkään alla, mutta todellisena yhtä kaikki. Humiseeko Jumala aina ja kaikkialla?
Tässäkin suhteessa Horebilla tarjotaan meille meidän koko elämämme kuva. Elämän käänteet ovat monelle käyneet ”Herran edellä” siinä mielessä omassa rippikoulukirjassanikin puhuttiin etsikkoajasta, ”jolloin Jumalan kutsuva ääni kuuluu erityisen selvänä”. Sama Nuorten rippikouluopas vielä jatkoi: ”Toisilla se… elvyttää rukouselämän, johdattaa Raamatun ääreen ja kirkkotielle.”
Kirkkotie vie
Alun perin halusin viettää tämän vuosikymmenmessun täällä aivan muista syistä – tämän kirkon ja tämän seurakunnan itsensä vuoksi – mutta muistin sitten kyllä myös sen, että tänne johtaa Kallialan kirkkotie. Oma kirkkotiemme, oma nimikkomme, on meillä joka ikisellä, mutta sen alkupää ei sittenkään ole etsikkoajassa tai niissä voimakkaissa elämäntapahtumissa, joiden me olemme kokeneet käyvän ”Herran edellä”. Niin merkittäviä kuin ne hengelliselle elämälle ja elämälle ylipäätään ovatkin voineet olla, ne eivät sittenkään käyneet ”Herran edellä”, koska Herra on aina jo itse ehtinyt edelle. Meidän kaikkien kirkkotiemme raivattiin, pohjustettiin ja viitoitettiin jo paljon aiemmin.
Aina siitä alkaen, kun meidät kastettiin Kristuksen seuraajiksi ja otettiin mukaan taivasten valtakunnan logiikkaan, me olemme olleet myös ”sen tien kulkijoita”, niin kuin kristittyjä aluksi nimitettiin. Me olemme koko ajan olleet ja me koko ajan olemme omalla kirkkotiellämme ja yhteisellä kirkkotiellä. Matkassa on ollut mutkia ja tulee olemaan, mutta yhtä kaikki tie vie.
Juuri siinä, että me kuljemme valmista ja yhteistä kirkkotietä, tulee kuultavaksi se hiljainen humina, jolla Jumala meidät ympäröi. Vahvat äänet ja suoranainen meteli saattavat sen peittää, mutta Jumalan hyräily ei katkea eikä lakkaa. Joka kaipaa Pyhää Henkeä, ei etsi jotakin poissaolevaa ja vasta tulevaa, vaan kaipaa kokemusta jo tulleen ja pysyvästi läsnäolevan läsnäolosta. Josta tuntuu, että ”vielä ei Henki ole tullut”, ei oikeastaan kerro mitään ulkomaailmasta tai Jumalasta, vaan puhuu omasta puolestaan. Hän puhuu omasta kuulokynnyksestään, omasta vaikeudestaan erottaa hiljaista huminaa. Jumala on läsnä eikä kaukana kenestäkään meistä – mutta kenenpä meistä kuulo olisi riittävän tarkka tämän koko ajan erottaakseen.
Maailma on rakkauden sakramentti
Jos neljäkymmentä vuotta pappina ovat kovakorvaiselle oppilaalle jotakin opettaneet, niin edes sen, että uskolla on omat silmänsä ja myös omat korvansa. Tämä sama maailma, jossa me kaikki ihmiset elämme ja kuolemme, näyttää ja kuulostaa kristitystä toisenlaiselta. Kunhan ”Henki on tullut”, maailma tulee läpinäkyväksi ja lähimmäinen näkyväksi. Sellaisessa maailmassa, jonka taustalla kuuluu hiljaisena huminana Jumalan hyräily ja jossa ihmiset kuuntelevat toistensa tarpeita, on tyystin erilaista elää kuin mykässä ja kuurossa.
Uskon silmin nähden ja korvin kuullen maailma on rakkauden sakramentti, ”näkymättömän armon näkyvä merkki”, jossa Jumala toivottaa meidät itse kunkin ja kaikki muutkin tervetulleeksi elämään. Suuri on uskon salaisuus. Vaikka me elämme siitä kirkkotiemme alusta alkaen ja vaikka me elämme sitä joka hengenvedollamme, hengissä meidät pitää ja hengettömyydestä pelastaa vain Jumala itse.
Siksi me rukoilemme:
Tule, Pyhä Henki, tänne,
laskeudu taivaasta alas
meidän sydämissämme Kristusta kirkastamaan.
Tule, köyhäin apu,
tule, lahjain antaja,
tule, sielun kirkkaus,
sinä paras lohduttaja,
sielun hyvä vieras ja suloinen lämpö.
Sinä kaikkein pyhin kirkkaus ja valo,
täytä uskollistesi sydämet.