Suurimman osan pääsiäisajasta, kolmena sunnuntaina ja vielä helatorstaina olemme saaneet jumalanpalveluksissamme kuulla evankeliumina katkelman Jeesuksen puheesta ja rukouksesta viimeisenä iltanaan opetuslastensa kanssa. Se on siis valtavan rikas ja meille tärkeä puheenvuoro. Tänään evankeliumimme kertoi toki ajallisesti varhemmasta tapahtumasta, mutta sisällöllisesti sekin liittyy saumattomasti siihen, mitä Jeesus sitten tarkensi viimeisenä iltana oppilailleen. Tälle sunnuntaille valitut muitten vuosikertojen evankeliumikatkelmat ovatkin sitten taas tuosta viimeisestä puheenvuorosta.
Yhdistävä sisällöllinen seikka on lupaus Pyhän Hengen vuodattamisesta. Juhla, jonka viimeisenä päivänä Jeesus nousi puhumaan tai jopa huutamaan viestinsä ja kutsunsa, oli lehtimajanjuhla, jota vietettiin syksyllä sadonkorjuujuhlana. Noin puoli vuotta myöhemmin oltiin sitten viimeisen illan tapahtumissa, jolloin Jeesus selitti tarkemmin Pyhän Hengen vuodattamisesta ja Hänen tehtävästään. Tämän sunnuntaipäivän aihe, Pyhän Hengen odotus, kuvaa sitä tilannetta, jota opetuslapset elivät Jeesuksen taivaaseenastumisen jälkeen ennen helluntaita. Odotus perustui Jeesuksen selvästi lausumiin lupauksiin.
Odotukset olivat kuitenkin vielä aivan toisenlaiset lehtimajan juhlan aikana, puolisen vuotta ennen ristiinnaulitsemista. Ennen Jeesuksen huutamalla lausumia sanoja oli juuri herätetty kysymys siitä, kuka hän oikein oli. Oliko kyseessä Messias, Jumalan lupaama Kuningas? Suoraan tunnustamalla olevansa Jumalan lähettämä ja kaikilla tunnusteoillaan Jeesus kyllä teki selväksi, kuka hän oikein oli. Monet uskoivat, mutta kun hän sitten rupesi puhumaan poismenostaan, kuulijat joutuivat kovin hämmennyksiin.
Kaikkivaltiaan Jumalan tapa ilmoittaa itsensä ja ottaa yhteyttä meihin luomiinsa ihmisiin, on jatkuvasti hämmennystä aiheuttavaa, sillä se ei toteudu ihmisen odotusten mukaisella tavalla. Jeesus ei ollut sellainen messias, jota ihmiset luulivat Jumalan sanan lupausten tarkoittavan. Hän oli Messias, joka täytti Herran kärsivän palvelijan ennalta annetun tehtävän. Hänen suuruutensa ja voittonsa tuli näkyviin vaatimattomassa ja silminnähden tappiolta näyttävässä elämässä ja kuolemassa. Emme me edelleenkään pääse kysymyksestä: ”Kuka Jeesus on?” Se on ydinkysymys meille jokaiselle. Joka ainoan tähän maailmaan syntyneen ihmisen olemassaolon ja merkityksen avainkysymys on oikean vastauksen löytyminen kysymykseen: ”Kuka Jeesus on?” Silloinkin on palattava tähän kysymykseen, kun elämän tarkoituksen kipu puetaan neutraalimpaan muotoon: Missä sinun Jumalasi on? Hälyttävä ajan merkki on, että jopa kristillisessä lähetystyössä, koko Kristuksen kirkon perustehtävässä, on meidän maassamme julkaistu varsin arvovaltaisia suosituksia jättää varsinainen evankeliumin julistus vähemmälle.
Jeesus tietää, mikä on ainoa tyhjentävä vastaus meidän elämämme kaipuuseen ja kaikkiin kysymyksiin. Siksi hän huutaa myös meille: ”Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon! Joka uskoo minuun, ’hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat’, niin kuin kirjoituksissa sanotaan.” Vanhan testamentin kirjoituksissa puhutaan monessakin paikassa vedestä, jonka Jumala panee virtaamaan. Yksi tärkeimmistä esikuvista on varmasti Israelin kansan erämaavaelluksella, jolloin Jumala avasi kallioon vesilähteen. Apostoli Paavali viittaa siitä avautuneeseen opetukseen kirjeessään korinttolaisille: ”Kaikki he … joivat samaa hengellistä juomaa. Hehän joivat siitä hengellisestä kalliosta, joka kulki heidän mukanaan; tämä kallio oli Kristus.” (1.Kor.10:3,4)
Lauloimme eilen illalla nuorten seuroissa Siionin Kanteleesta (255):
Kaipaa peura janoissaan, etsii kotilaaksoaan: Missä puron vilpas vuo tyydytyksen täyden suo? Sieluni myös Jumalaa janoaa ja odottaa.
Vaikka Jeesus sanoo: ”tulkoon…. ja juokoon”, tuleminen ja juominen ei aina tahdo meiltä onnistua. Jo aiemmin Jeesus oli opettanut samarialaiselle naiselle Sykarin kaivolla elävästä vedestä: ”…mutta joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan. Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä.” (Joh.4:14). Sykarin nainen yritti väistellä ja muuttaa puheenaihetta, vaikka hän toisaalta tunsi ja tunnusti sen, mikä hänen elämästään puuttui. Hänelle oli ratkaisevaa se, että Jeesus puheessaan paljasti kaiken sen, mikä kuului naisen elämään, hänen kipeimmät kysymyksensä. Siitä alkoi tie, joka ilmeisesti johti uskon syntymiseen naisessa ja myös monessa muussa joille hän kertoi kohtaamisestaan. Kertoohan Johannes evankeliumissaan vähän myöhemmin: ”Kun samarialaiset tulivat Jeesuksen luo, he pyysivät häntä jäämään kaupunkiin, ja hän jäikin sinne kahdeksi päiväksi. Yhä useammat uskoivat Jeesukseen kuultuaan hänen itsensä puhuvan, ja he sanoivat naiselle: ”Nyt emme enää usko vain sinun puheesi perusteella. Me olemme nyt itse kuulleet häntä ja tiedämme, että hän todella on maailman pelastaja.” (Joh.4:40-42).
Jeesuksen kutsun kuuleminen ja kutsun vastaan ottaminen ei ole kevyt asia. Usein se johtaa myös sisäiseen taisteluun. Epäuskoa ei tarvitse etsiä eikä erikseen ruokkia; se on luontaisetuna meissä kaikissa syntiinlankeemuksen seurauksena. Väistelyssä ja muitten puheenaiheitten keksimisessä me olemme hyvin ansioituneita. On järkyttävää huomata, kuinka koko länsimainen kulttuurimme on valistuksen ajasta alkaen rakennettu määrätietoisesti sellaiselle arvopohjalle, jossa kaiken määräävänä lähtökohtana on Jumalan olemassaolon tai ainakin hänen historiassa näkyvän toimintansa ja selkeän ilmoituksensa kieltäminen. Ei todellakaan tarvitse ihmetellä, mistä oma mielemme ja sydämemmekin saa polttoainetta siihen uskon ja epäuskon väliseen taisteluun, mihin Jeesuksen kutsun kuuleminen johtaa. Äsken mainittu laulu jatkuu kolmannessa ja neljännessä säkeistössään:
Syvä kaipuu vapauden niin kuin koski keväinen etsii tulvauomiaan, luottaa, pettyy toisinaan. ”Missä Jumalani on?” kysyy sydän rauhaton.
Kyynelleipää kyynelin kylvetään ja rukouksin, syvyydestä huudetaan, itketään ja anotaan: ”Missä Jumalani on?” etsii sielu levoton.
Oman sydämen sisäinen taistelu on todellista, mutta se tulkitaan helposti myös väärin. Meidän sisällämme ei ole taistelun etulinja, vaikka siltä voi tuntua. Jos niin olisi, toivoa ei olisi. Taistelu on varsinaisesti käyty Golgatalla, jossa Jeesus Kristus taisteli meidän puolestamme ja voitti synnin, kuoleman ja perkeleen vallan. Siksi meille kaikkein tärkein asia on omissa taisteluissamme katsoa Kristukseen, ymmärtää oikein, mitä merkitsee hänen kutsunsa: tulkoon … ja juokoon! Siionin Kanteleen upea laulu sanoittaa Jeesuksen luo tulemisen ja juomisen näin:
Niin kuin peura erämaan kaipaa kotilaaksoaan, astun pyhään temppeliin, liityn matkaystäviin. Löydän lähteen avoimen, pyhät haavat Jeesuksen.
Tässä olet, Jumala, vedessä ja sanassa, viinissä ja leivässä, pyhäin yhteydessä. Lepään päällä kallion, Kristus kaikkeni nyt on.
Taistelu on voitettu meidän ulkopuolellamme, ja meidän ulkopuoleltamme, meille lahjaksi ojennettuna, tulee myös se voitto, jonka Jeesus on meille omistanut. Kun evankeliumikatkelmamme selitti elävän veden virrat Pyhän Hengen läsnäoloksi meissä, ei siinä ole mitään ristiriitaa äskeisen laulun sanoman kanssa. Jeesus itse nimitti Pyhän Hengen Totuuden Hengeksi, jonka tehtävänä on ilmoittaa meille totuus. Sen me myös tiedämme, että Jeesus Kristus itse on Totuus. Kristuksen kirkastuminen, johon Johannes evankeliumissaan viittasi, tapahtui Jeesuksen omien sanojen mukaan juuri hänen kärsimisessään, kuolemassaan ja ylösnousemuksessaan. Silloin saatu voitto tulee meidän omaksemme Pyhän Hengen käyttämien kanavien ja työkalujen, sanan ja sakramenttien välityksellä. Silloin kun meistä tuntuu, että tarvitsisimme jotain enemmän, jotain henkilökohtaisempaa, silloin olemme juuri sen vääristymän vallassa, joka väittää meitä itseämme taistelun keskukseksi. Sana ja sakramentit, kaste ja ehtoollinen ovat kyllä henkilökohtaisia, mutta niiden henkilökohtaisuus on sitä, että Jumala kumartuu meidän puoleemme, pelastaa, nostaa ja kantaa. Antaa kaiken, minkä me tarvitsemme, ja käyttää sitten meitä, jotta elämä saa virrata muittenkin luo.