(Vapautuksen messussa Kallion kirkossa)
Tulta minä olen tullut tuomaan maan päälle! Sisaret ja veljet! Haluatteko te syttyä palamaan? Haluatteko te olla protestantteja vai mitä te haluatte? Entä kirkko, mitä se haluaa? Haluaako se olla protestanttinen vai katolinen? Nyt se ei ole kumpaakaan. Lähinnä laimea katolinen.
Todelliselle protestantille ja Kristuksen seuraajalle ei suoda turvapaikkoja, ei pensaita mihin työntäisi pään. Hänelle ei sakramentit suo helpotusta, eivät dogmit tuo varmuutta. Mystiikasta ei saa mielenrauhaa, eikä uskonto tarjoa lohdutusta. Protestantti on koirien ajama kettu, ansaan ahdistettu susi, pakolainen ei-kenenkään-maalla. Hän on maailmassa kuin Jumalaa ei olisikaan. Hän samaan aikaa uskoo ja epäuskoo, kieltää Jumalan ja tunnustaa hänet. Hän potkii itseään jalkoihin, kamppaa itsensä maaliviivalla juuri kun on voittamassa. Hän on aina avannossa hengen hädässä kampeamassa itseään kuivalle maalle. Hän sanoo ei, kun pitäisi sanoa kyllä, kyllä kun pitäisi sanoa ei.
Todellinen protestantti tekee itsensä tyhjäksi, tarpeettomaksi. Hän tekee itsestään narrin, epäilee kaikkea, varsinkin itseään. Hän on ensimmäisenä hyppäämässä kuiluun, menossa etulinjaan, antamassa itsensä alttiiksi. Hän ei ajattele seuraamuksia, onko jokin oikein, tykkääkö kirkkoväki, kansalaiset, piispa tai pääministeri, vaan kuuntelee sydäntään vapaasti ja rohkeasti. Hän ei kumarra dogmeja tai uskontunnustuksia vaan rakastaa vain ja ainoastaan vapautta ja Nasaretin Jeesusta, lihaksi tullutta jumalallista protestia. Hän ei kykene omistamaan mitään valmista muotoa, vaan esittää jatkuvan ja lopullisen protestin kaikelle, kaikkialla ja kaikkina aikoina. Hän omistaa ylpeyttä tuntien itselleen katolisen vastauskonpuhdistaja Joseph de Maistren (1753–1821) määrittelyn protestantin olemuksesta:
”Tuo koko Euroopan suuri vihollinen, joka olisi kaikin lain sallimin keinoin nujerrettava, turmiollinen mätäpaise, joka käy yksinvaltiuden kimppuun ja väsymättä murentaa sen perustuksia, tuo pöyhkeyden jälkeläinen ja anarkian isä, kaiken henkisen velttouden lietsoja.” (“Réflexions sur le Protestantisme”)
Jokaisen luterilaisen ja protestantin pitäisi ottaa Maistren halventavaksi tarkoitetut sanat ylistyksenä. Ne olisi laitettava kullattuihin kehyksiin jokaiseen protestanttiseen kirkkoon kaikkialla maailmassa ja Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa Mannerheimin päiväkäskyn tilalle.
Miten on mahdollista, että kristityn ihanne on olla kiltti, kunnon kansalainen, kun Jeesus oli täynnä kapinaa ja auktoriteettien kyseenalaistamista pikkuvarpaan kärjestä hiustupsuun? Millä ihmeen teologisella väännöllä me kristityt olemme tehneet itsestämme autoritaarisia alistujia, kun kapinallisuus, protestanttisuus, pitäisi olla luonnollinen tilamme?
Mistä nousee monien luterilaisten palava halu palata takaisin katoliseen varmuuteen? Ahdistaako kaoottinen maailma? Kaatuuko seinät päälle? Tuliko halu alistua auktoriteetille, omistaa totuus? Pelottaako eläkeviran tai rovastin tittelin menettäminen?
Eivätkö he näe sitä korvaamattoman kallista vapautumista, joka on protestantismin myötä saavutettu kaikista auktoriteeteista, ankaralla taistelulla, pyhimpien arvojen ja tabujen murtamisella? Siirtykööt eläkkeelle, menkööt vanhainkotiin ja jättäkööt taistelut niille, jotka uskaltavat olla tyhjän päällä. Totuus löytyy vain rajalla, protestanttisen protestin ja taiteen rajapinnoissa.
Jäsenkadosta kärsivä kirkko asettuu maailmaan imagokysymys edellä, kun mainosmiehet ja konsultit määrittävät kristinuskon merkityksiä. Dogmaattisuuteen hirttäytynyt kirkko ei enää mieti, miten välittää ihmisille Jumalan armoa ja rakkautta vaan sitä, miten brändäisi itsensä, miten löytäisi markkinaraon ja perustelisi olemassaolonsa. Brändikirkko antaa köyhälle almun ja pitää huolen, että se myös näkyy ja kuuluu sosiaalisessa mediassa, julkisuudessa. Kirkko on myynyt teologiset periaatteensa, evankeliumin tinkimättömyyden ja antautunut talouden opeille, tulosjohtamiselle, konsulttien ja bisnesmiesten sanastolle ja ideologialle.
Brändikirkko haistaa sopivat saumat, puhaltaa happeningteologisia kuplia ja toteuttaa teologista markkinointihumppaa, jossa toimintaa ei ohjaa evankeliumi, vaan puhtaasti viestinnällinen kärki. Kirkko janoaa kuollakseen myönteisiä uutisia itsestään. Hypettävät ja tyhjää myyvät brändipapit ja brändipiispat synnyttävät identiteettinsä ja substanssinsa kadottaneelle kirkolle hetkellisiä illuusioita jostakin todellisesta.
Kirkko ei voi kuin hävitä taistelua ”markkinoista”. Sen ei tule mainostaa omaa tuotettaan, ei brändätä sitä maailmankatsomusten markkinoille vaan taisteltava toisella tasolla, armon ja rakkauden valtakunnan todellisuudesta käsin. Kirkon pitää olla vallitsevan huomiotalouden tinkimätön kriitikko. Nyt kirkko liitää kritiikittömästi sen aallonharjalla.
Kirkko on kadottanut voimansa ja henkensä, koska se ei kutsu ihmisiä Kristuksen seuraamiseen vaan kunnon kansalaisuuteen, alamaisuuteen, alistumiseen.
Kirkko ei voi välittää armoa, jos se ei ole profeetallinen, jos se ei paljasta yhteiskunnan syrjäyttäviä ja alistavia mekanismeja, esitä protestia yhteiskunnassa ja kirkossa sellaisia oppeja, ideologioita, käytäntöjä ja yleisiä tapoja vastaan, jotka oikeuttavat ja siunaavat ihmisen, eläinten ja luonnon riiston, alistamisen ja hyväksikäytön.
Kirkko ei voi olla armon hahmo, jos se kumartaa valtaa, siunaa status quon, jos se asettaa Raamatun, kristillisen opin tai kirkolliset käytännöt ihmisen edelle, jos se ei murra pyhiä sanoja, kuolleita kirjaimia, jäykistyneitä muotoja niin, että ihmiselle ja ihmisyydelle olisi tilaa niin kirkossa kuin yhteiskunnassa.
Kirkko ei voi olla armollinen, jos se on linnoittautunut oikeaan oppiin, oikeassa olemiseen ja totuuden omistamiseen, jos se ei uskalla katsoa syvälle omaan rikkinäisyyteensä, kärsimykseensä, pahuuteensa, ulossulkevuuteensa.
Kirkko ei voi olla armon hahmo, jos se pyrkii varmistelemaan omaa julkisoikeudellista asemaansa, jos se yrittää miellyttää ja kosiskella eliittejä, yhteiskunnan valtaapitäviä ja rikkaita.
Kirkko ei voi olla armollinen, jos se ei uskalla laittaa itseänsä likoon, syttyä palamaan, olla kirvelevänä suolana materialistisen kulutus- ja kilpailuyhteiskunnan iholla.
Kirkko ei voi olla armon hahmo, jos se ei ota ristiä ja seuraa tinkimättömästi ja rohkeasti Jeesusta, jos se ei usko, että Jumalan armon ja rakkauden valtakunta on kaikille avoin, tässä ja nyt.
Sisaret ja veljet! Syttykää palamaan!