Saarna Liedenpohjan kyläkirkon 60-vuotisjuhlassa
Kirkko kuuluu maisemaan
Viime vuoden kesän korvalla sain viestin, että koronatilanteen vuoksi elokuun alkuun suunniteltu kirkon 60-vuotisjuhla peruutetaan; jälkiviisaana voi kai nyt todeta, että kesä sitten olikin taudin suhteen vaimeaa aikaa. Kyseinen alkukesän päivä oli sikäli erikoinen, että juuri pari kolme tuntia ennen sähköpostia olin lukenut muutamia Salli-mummuni vanhoja kirjeitä. Tampereella 10.10.1961 päivätyssä kirjeessä oli ollut tämmöinenkin katkelma:
”Tulijoella on viimesunnuntaina ollut suuret juhlat. Kaippa siitä on ollut mainintaa Vaasa-lehdessäkin. Kyläkirkon nimen se seurakunta nyt sai vanhojen asiakirjojen perusteella, v. 1861 on ollut ensimäinen lupa-anomus ja se on silloin myönnetty. Täytyy säilyttää ne lehdet, joissa siitä on selostuksia. Oli kuvakin rakennusmiehistä, (eihän niitä koko ajalla ole ollut, kun 2 isä ja poika Huhtala Alavudelta), Nikolaiset sedät puheenjohtaja ja V.N. Sulkava sihteeri.” [”Nikolai-set-sedän”selitys]
Nyt on taas Tulijoella suuret juhlat, 61 vuotta vuodesta 1961 ja 161 vuotta siitä vuodesta 1861, jolloin yhdessä Sulkavankylän ja Sapsalammin kanssa ajettiin voimallisesti hanketta saarnahuonekunnan perustamiseksi. Muitakin numeroita voisi vyöryttää esiin: ensimmäisen kerran saarnahuonetta haviteltiin jo heti Suomen sodan jälkeen, 1810-luvulla.
Vaan mikä tekeekään omasta kirkosta niin tärkeän? Miksi joku vaikkapa rakentaa tontilleen paanukirkon ja miksi talviseksi matkailukohteeksi pykätyssä lumilinnassa on oltava myös kirkko? Tai miksi Sastamalassa palaneen P. Olavin kirkon vielä kuumilla raunioilla todettiin ”me tehrään se uurestaan” ja niin tehtiin? Miksi on olennaista, että myös tällä harjulla seisoo Liedenpohjan tai Tulijoen kylän oma kirkko?
Alustavan vastauksen antaa historian professori Laura Kolbe: ”Kaupungit ja kylät ilman kirkkoa olisivat kuin järvi ilman vettä.” Toisvesi ilman vettä olisi kyllä alkajaisiksi hyvinkin kiinnostava – millaisia pinnanalaisia torisevia ovatkaan sen yli 80-metriset syvänteet! – mutta hetken päästä saisi ulappa kyllä palata entiselleen. Niin kuin vesi kuuluu järveen ja järvi puolestaan raikastaa maiseman, kirkko maisemassa tarjoaa keskipisteen, jäsennyksen ja näkökulman. Jo siksi, että se on siinä. Jo ulkoapäin. Jo sen vuoksi, että se on silminnäkyvä merkki sellaisesta olennaisesta todellisuudesta, joka on meille silminnäkemätöntä.
Varsinainen vastaus ei ole ollenkaan jännitteessä alustavan kanssa: alustavasti kirkkorakennus vaikuttaa meihin silkalla olemassaolollaan ja varsinaisesti siellä nähdään, kuullaan ja koetaan, mitä asiaa Jumalalla meille onkaan. Kirkko ja sen jumalanpalvelus on nimenomainen paikka pitää yllä Jumalan ystävyyttä, joka saa niin oman elämän kuin koko maailmankin näyttämään toisenlaiselta – omasta kylästä puhumattakaan. Lopulta on kysymys uskosta. Suomalaisia puukirkkoja tutkinut japanilainen arkkitehti Akira Takeuchi on tunnistanut, että erityisesti niissä kokee rakentajien ja seurakuntalaisten uskon jäljen. Vaikka Takeuchin tutkimuskohteena ovat olleet lähinnä sellaiset kirkot kuin Virtain kirkolla, havainto ja tunnistus on yhtä pätevä nyt ja täällä.
Kirkko on evankeliumin paikka
Päivän evankeliumi on osa Jeesuksen Vuorisaarnaa. Tuntuisi houkuttelevalta sijoitella sitä Isolleharjulle, mutta täällä puiden ja hiekkakuoppien keskellä otollisin paikka sille on varmaankin juuri kirkko. Täällä me hetki sitten kuulimme, kuinka Jeesus peräti oikoisesti toteaa, että on parasta noudattaa Jumalan tahtoa paljon paremmin kuin lainopettajat ja fariseukset, jos taivaaseen yhtään mielii. Päivän muissa teksteissä annetaan pari tusinaa suoraa ohjetta tai suoranaista käskyä siitä, miten elää kunnolla. Sellaisten noudattamisessa fariseukset saattoivat olla aivan oikeasti hyviä, oikein kunnon ihmisiä. Fariseusten leimaaminen tekopyhien joukkioiksi ei ole vain liioittelua. Se on myös mustamaalausta, jonka kääntöpuoli on perusteeton itsekorostus. Ennen olisi saatettu puhua jopa ”omavanhurskaudesta”, niin outo kuin ilmaisu onkin.
Jeesuksen puheen pointti on kyllä siinä, ettei mekaaninen säännön noudattaminen riitä. Ei se vetele, ettei suorastaan tapa, mutta kylläkin vihaa, halveksii ja panettelee. Eikä sekään ole mistään kotoisin, että kiirehtii kyllä jumalanpalvelukseen (”vie uhrilahjansa”), mutta antaa arkensa olla yhtä riitaisa kuin ennenkin. Ohjeet ovat enimmäkseen hyvää elämänviisautta ja käskyt perusteltuja yhteiselämän sääntöjä. Mutta Jeesus ajaa takaa sitä, ettei vastuuta hyvän elämän edistämisestä voi ulkoistaa säädösten kirjoittajille ja käskyjen antajille. ”Säännöt ovat noudattamista varten” ei pidä paikkaansa, vaan niillä tähdätään johonkin: hyvään ja oikeaan. Joskus tämä vaatii meiltä enemmän kuin pelkkä sääntö – niin kuin Jeesuksen esimerkeissä – joskus tämä taas edellyttää säännön sivuutttamista jonkun toisen hyväksi – niin kuin Jeesus lukemattomissa kohtaamisissa toimi. Luultavasti osumme suhteellisen oikeaan, jos tosiaankin vaadimme itseltämme enemmän kuin sääntö edellyttäisi ja toisten kohdalla joustamme sen mukaan kuin heidän tarpeensa vaatii.
Semmoiseen päätyi aikoinaan myös Luther: ”Tekopyhyyden olemus on nimittäin, ettei se voi seurustella syntisten ja raihnaisten kanssa. Kaiken täytyy tapahtua lain ankaruuden mukaisesti. On vain pelkää jahtaamista ja takaa-ajoa, ei mitään armahtamista, vaan silkkaa rankaisemista, moittimista, tuomitsemista, nuhtelemista ja vauhkoamista. … Mutta kristityjen laita on niin, että … he eivät hylkää ketään, kantavat jokaista; niin, he ottavat syntisen ja kurjan vastaan yhtä sydämellisesti, kuin jos he itse olisivat sellaisissa synneissä ja heikkouksissa. He rukoilevat heidän puolestaan, opettavat, kehottavat, rohkaisevat ja tekevät kaiken, minkä voivat heitä auttaakseen.” Lutherin loppunousu kertoo, mihin tämä ihanteellinen elämänmuoto perustuukaan: ”Sellaista on oikean kristillisyyden laatu: niin on meille Jumala tehnyt Kristuksessa ja tekee yhä.”
Kirkko puhuttelee sielunmaisemaa
Vuorisaarna ja Lutherin kuvaus ”oikean kristillisyyden laadusta” ovat yhtä väkeviä kuin vastaansanomattomiakin. Juuri noin pitäisi olla. Aamen ja aamen. Itse kunkin Kristuksen seuraajan tulisi vaikuttua Jumalan hyvyydestä ja ottaa oma paikkansa hyvän jakamisen ketjussa – ei tästä ole mitään epäselvyyttä. Silti aina joutuu käyttämään sellaisia muotoja kuin ”pitäisi” ja ”tulisi”: Jumalan valtakunta ei ole todellistunut maan päällä eikä myöskään kultainen Liedenpohjan kylä ole kaikessa loistossaan laskeutunut taivaasta. Vaikka ehtomuotoja joutuukin aina vain käyttämään, silti jotain hyvinkin olennaista on jo tapahtunut ja todellistunut.
Tänne on rakennettu kirkko, kauan suunniteltu ja kauan kaivattu kirkko, tänne harjulleen. Vaikka taivas ei olekaan laskeutunut maan päälle ja vaikka paratiisiin onkin matkaa, juuri tähän kohtaan meille on auennut kattoikkuna ja henkireikä. Kirkko harjullaan on sekä rukouksen paikka että rukous itsessään; jo pelkällä olemassaolollaan se on huokaus, että ”itse yhtä puhdas olla voisin”. Niin kuin Isoharju ilman kirkkoa olisi kuin Toisvesi ilman vettä, niin ilman tätä kirkkoa itse kunkin sielunmaisemasta katoaisi horisontti ja kaikkien mielenmaisema sulkeutuisi, latistuisi ja kutistuisi. Ellei näet tie ole auki taivasta myöten, se on sama sitten, missä aikansa tallaakaan.
On tosiaan niin, että ”kirkko harjullaan on sekä rukouksen paikka että rukous itsessään”, mutta niinkin on – niin kuin aiemmin sanoin, että – ”kirkko ja sen jumalanpalvelus on nimenomainen paikka pitää yllä Jumalan ystävyyttä, joka saa niin oman elämän kuin koko maailmankin näyttämään toisenlaiselta – omasta kylästä puhumattakaan”. Jumalanpalveuksessa tältä harjulta ja näistä korkeuksista avautuu näkökulma, josta kannattaa pitää sinnikkäästi kiinni: se, että hyvyyden voiman uskollinen suoja piirittää meitä, kuinka käyneekin. Me elämme, liikumme ja olemme Jumalan maailmassa, josta mieli ja merkitys ei lähde kulumallakaan. Siksi Tulijoella on tänäsunnuntaina suuret juhlat.