Olin toukokuussa Kirkkopäivillä Turussa. Kirkkopäivät on evankelisluterilaisen kirkon tapahtuma, joka järjestetään joka toinen vuosi eri puolella Suomea. Ohjelma on laaja-alaista ja monipuolista pohdintaa kirkon sanomasta ja toiminnasta. Tämän vuoden Kirkkopäivien parasta antia oli mielestäni piispa Eero Huovisen ja emeritusprofessori Antti Eskolan keskustelu Katekismuksen äärellä. Kaksi jo varttuneempaa miestä istui vastatusten suuren salin näyttämöllä ja pohti yhdessä, mitä Katekismus oikein kertoo nykypäivän ihmisille. Kuulijajoukko oli suuri ja tunnelmakin varsin lämmin.
Katekismukseen olennaisena osana kuuluvat kymmenen käskyä olivat myös käsittelyssä. Miesten keskustelussa ne konkretisoituivat Antti Eskolan kertomukseen siitä, kun hän nuorena poikana lähti kotoaan maailmalle. Hänen isällään ei ollut tapana puhua hengellisistä asioista suureen ääneen, mutta hiljaisesti hän oli syvä kristitty. Maailmalle lähtevälle pojalleen isä antoi kaksi evästystä. Isä neuvoi: ”Pidä ittes miehenä.” Noihin kolmeen yksinkertaiseen sanaan ”Pidä ittes miehenä” latautuivat isän elämänopetukset. Kyllä poika jo tietysti kasvuympäristönsä perusteella tiesi, mitä isä noilla sanoilla tarkoitti. Sanat pitivät sisällään kymmenen käskyä, sen rakkauden lain, jonka Jumala on meihin jo luomistyössään kätkenyt. Käskyjen tarkoitushan on suojella meitä itseämme ja auttaa meitä suojelemaan myös toisiamme. Käskyjen tähtäyspisteessä on myös Jumalan ja ihmisen välisen suhteen vaaliminen.
En voi välttää kiusausta kerrata käskyjä kesäisten rippikoulujen kunniaksi. Käskythän opetellaan edelleen ulkoa rippikoulussa. Ehkäpä muistatkin ne vielä kuin vettä vain?
1. Minä olen Herra sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia.
2. Älä käytä väärin Herran, Jumalasi nimeä.
3. Pyhitä lepopäivä.
4. Kunnioita isääsi ja äitiäsi.
5. Älä tapa.
6. Älä tee aviorikosta.
7. Älä varasta.
8. Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi.
9. Älä tavoittele lähimmäisesi omaisuutta.
10. Älä tavoittele lähimmäisesi puolisoa, työntekijöitä, karjaa äläkä mitään, mikä hänelle kuuluu.
Näissä käskyissä se on sanottu: ”Pidä ittes miehenä” ja ”Pidä ittes naisena”.
Luin Katekismusta vähän enemmänkin ja löysin kohdan, jossa sanotaan: ”Koska Jumala tahtoo ihmisille hyvää, hän vaatii ehdotonta rakkautta. Käskyt eivät ole vain elämänohje. Ne osoittavat, ettei kukaan meistä kykene täyttämään Jumalan vaatimusta. – – – Käskyt osoittavat meille, että elämämme tärkein ja perustavin asia on usko Jumalaan.” Näin Katekismus.
Toinen evästys, jonka Eskola sai isältä kotoa lähdettyään, oli isän lupaus ja itse asiassa suuri rakkauden tunnustus: ”Kotiin voit aina tulla.” Noihin sanoihin sisältyi sitten se armo. Vaikka mitä elämässä tulisi vastaan, niin kotiin olet aina tervetullut. Siinäkään ei tarvittu suuria sanoja, vaan yksinkertainen toteamus, joka nousi rakkaudesta. Käskyt vaativat meiltä niin paljon, että kukaan meistä ei pysty niitä loppuun asti toteuttamaan. Siksi meille jää vain armon mahdollisuus. Meitä kutsutaan kotiin, vaikka epäonnistummekin.
Tänä kesänä olen miettinyt ystävieni kanssa myös suhdettamme omiin vanhempiimme. Mitä se välittäminen siinä oikein tarkoittaa ja kuinka se näkyy? Useammalle meistä sanallisten rakkauden tunnustusten kertominen tai niiden kuuleminen vanhemmilta tuntui hyvin vieraalta ja jopa vähän nololta. Totesin ystävilleni, että kyllä ne vanhemmat tietävät ilmankin, että rakastan heitä ja kyllä minäkin sen tiedän ilman sanomisia, että he rakastavat minua. Aina olen tiennyt, että mitä hyvänsä elämässä tulee vastaan, niin kotiin voin aina mennä. Se ei tarkoita sitä, että vanhemmat hyväksyvät kaiken, mutta kaikesta huolimatta he rakastavat. Koen sen suurena etuoikeutena.
Vanhempien välittämisasiaa pohtiessani silmiini osui Kotimaa-lehden kolumni, jonka oli kirjoittanut lapsena Suomeen adoptoitu Anu Rohima Mylläri. Hän pohti kirjoituksessaan vanhemmuutta seuraavalla tavalla: ”Minusta kasvatuksessa saa moni asia mennä pieleen, jos lapsi tietää voivansa tulla kotiin aina sellaisena kuin on, ja vaikka mitä olisi tapahtunut. Useimmat meistä voivat samaistua tuhlaajapojan osaan, mutta kuinka moni meistä voi samaistua lapsensa avosylin vastaanottavan, kaiken anteeksiantavan vanhemman rooliin?” Näin kirjoitti Mylläri.
Vaikka itsellä ei olisikaan kokemusta siitä, että olisi tullut avosylin vastaanotetuksi, niin omassa elämässämme jokaisella meistä on mahdollisuus etsiä uusia malleja ja tapoja toimia. Se ei ole helppoa, mutta se on mahdollista. Välittäminen synnyttää välittämistä, yhteys luo yhä uutta yhteyttä. Rakkauden laki, joka on tämän sunnuntain teema, tarkoittaa sitä, että kristitty on valmis luopumaan jopa omista oikeuksistaan lähimmäistensä hyväksi ja osoittamaan rakkautta myös vihamiehilleen.
Aikamoinen vaatimus. Sen edessä ei voi paukutella henkseleitä.
Päivän evankeliumimme puhuu tekopyhyyttä vastaan. Se antaa näpäytyksen meille, jotka paheksumme toisia, vaikka vastaavassa tilanteessa voisimme toimia itse aivan samoin. Se kertoo siitä, kuinka kukaan meistä ei saa pitää itseään parempana kuin muut. Asiat eivät tapahdu syyttä. Ihmisten taustat ja kasvuympäristöt ovat niin valtavan erilaisia ja muokkaavat ihmistä läpi elämän. Toinen sinnittelee selviytyäkseen elämästä edes jotenkuten, toinen jaksaa antaa tukea toisillekin. Kaikki se hyvä mitä olemme saaneet, on lahjaa Jumalalta ja siitä lahjasta me voimme antaa eteenpäin.
Minulla on edessäni tänä kesänä kaksi rippikoululeiriä. Koen, että on suuri haaste sanoittaa Jumalan rakkautta ja evankeliumia nuorten kielelle. Mitä se Jumalan rakkaus käytännön elämässä tarkoittaa? Miten se oikein elämässä näkyy? Mitä kristittynä eläminen on? Jospa saisin rippikoulussa kerrottua nuorille, että ”Älä usko koskaan olevasi arvoton”. Vaikka elämässä tulisi mitä vastaan ja vaikka sinua kuinka latistettaisiin, niin sinä olet aina erityinen ja rakas, Jumalan silmissä kaunis ja arvokas. Kukaan ei saa koskaan viedä sinun arvoasi pois. Siinä on se rakkauden laki.